Näyte suomeksi

Aamu saapuu ulvoen

Tip Marugg

Tällaisena tuulettomana hetkenä yö puhuu ikiaikaisin äänin: pihani kasvit huohottavat ikään kuin liian tiiviisti yhteen kietoutuneet pensaat haukkoisivat henkeä; mesquitopuu vaikeroi; nimettömät pikkuotukset, jotka vain pimeimpänä yösydännä ilmaantuvat etsimään ruokaa, rapistelevat; kaukana mäkättää uupunut vuohi, joka on juuttunut päästään aitaan. Silloin tällöin kuuluu niiden pienten petolintujen omalaatuista ääntelyä, jotka öisin leijailevat nousevissa ilmavirtauksissa merenpuoleisten kukkulanrinteiden yllä laajaa ympyrää kiertäen: korkea, helisevä ääni, kuin pikkutytön kikatus, ja heti perään pitkällinen valitushuuto ikään kuin linnut olisivat hengenhädässä; pieni ilo, jonka saman tien tukahduttaa suru. Hetkeä ennen auringonnousua, kun lintujen kuuluisi olla umpiuuvuksissa, ne lentävät seitsemänkymmentä kilometriä takaisin asuinsijoilleen Venezuelan rannikolle. Joskus kuuluu myös epämääräisiä ääniä, kuiskutusta, joka on kuin epäselvä viesti tai varoitus. Kaikki nämä äänet ja taivaan syvyyksissä kiitävä tähdenlentokin vain laajentavat yön äänettömyyttä ja pysähtyneisyyttä, johon kaikki on häiriöttä vaipunut, eivätkä riko sitä. Minä pidän tästä saaren hiljentymisestä luonnon nukahdettua, niistä parista puolenyön jälkeisestä tunnista, joita hallitsee pimeyden liikkumattomuus. Lehdet riippuvat värähtämättä puissa ja pensaissa kuin uupuneet silmäluomet. Purppuraköynnöksen haarat, jotka päiväsaikaan kipuavat kahdessa pylväässä tien toisella puolella hilpeästi tuulen kanssa leikitellen, ovat keskeyttäneet yhdistymismanööverinsä ja retkottavat rentoina kuin yhteen kietoutuneet käärmevainaat. Taivas on musta, ja siellä täällä loistaa jokin erityisen suuri tähti. Kohta alkaa ehkä sataa. Poikana kuvittelin pimeyden neliöksi, neljäksi mustaksi muuriksi, jotka eivät ehkä muodostaneet varsinaisesti neliötä vaan pikemminkin suorakulmion, jonka sisällä kaikki oli pimeää. Kun minut pantiin nukkumaan ja valo sammui, huoneeni oli pienen neliön sisällä. Mutta huoneen oven alla oli vielä kapea, viivasuora valojuova, ja silloin tällöin kuulin talosta puhetta tai muita ääniä. Kun muutkin talon valot myöhemmin sammutettiin ja valojuova katosi oven alta, talo oli ison neliön sisällä. Silloinkin kuului vielä hiukan jotakin, selittämättömiä ääniä talosta ja sen ympäriltä ja tuskin erottuvia huudahduksia tai huokauksia, joita toisinaan uskoin kuulevani kaukaa. Siitä eivät asiat ole paljon muuttuneet. Poika, joka kapeassa sängyssään maaten kuunteli ääniä pimeästä, on nyt vanha mies, joka kotinsa portailla istuen toljottaa pimeyttä. Neliö on suurentunut: nyt on koko Karibian altaan ympärillä neljä mustaa Kiinan muuria, joiden sisäpuolella kadotus alati kytee.

En tiedä onko tämä paha merkki siitä, että verisuonteni seinämät alkavat hitaasti peittyä kalkkiin, mutta joskus, kun viina on tarpeeksi noussut päähäni, minussa herää yön hetkinä halu heittäytyä Karibianihmiseksi tai ainakin koota tämän saariryhmän asukkaat yhden nimittäjän alle ja analysoida heitä hupsusti. Kaikkein traagisin olento maan päällä ei näet ole Juutalainen vaan Karibianihminen, eikä hänen määränpäänään ole Auschwitz vaan Disney World. Hän elää piiloutuneena, vaikka tietääkin että miehitys loppui jo aikoja sitten. Hän kärsii yösokeudesta ja kylpee siksi aamusta iltaan auringossa. Hänen elämänsä, tuo naurun ja tanssin juhla, on todellisuudessa calypson, reggaen ja merenguen sävelin ulistu vaikerrus: hänen epäluuloaan pönkittää pettymys ja kohtalon järkkymättömyys, hänen syvään juurtunut epäilynsä sitä kohtaan, että mikään päättyisi hyvin. Hänen elämäänsä seitin tavoin peittävät vehkeilyt saavat hänet elämään ja ajattelemaan liian mutkattomasti, ja tämä kookospähkinämentaliteetti tekee hänen elämästään verkon, johon hän sotkeutuu yhä pahemmin. Valkoiset eivät ole valkoisia eivätkä mustat mustia; he ovat kummatkin muukalaisia maaperällä, johon heidän napanuoransa on haudattu.

Eugenio on oikeassa. Kun yrittää täyttää yön pelkällä juomisella, päätyy vain murehtimaan irvokkaasti kaikenlaista loppumatonta.

Kun kello käy kolmea ja hiljaisuus on syvä ja yö kauneimmillaan, aloittavat kukot elämöintinsä. Lapsena minulle uskoteltiin koulussa, että aamun koittaessa kukko läiskyttää siipiään ja kiekuu tervehdyksen auringolle, mutta se kuvitelma sietää tulla karkotetuksi harhaluulojen valtakuntaan. Ne elukat aloittavat tylyn konserttinsa pilkkopimeällä eivätkä ole lopettaakseen ennen kuin päivä paistaa kirkkaasti. Jo ensimmäisellä kiekaisulla omatuntoni alkaa soimata minua siitä, etten ole näin epäkristilliseen aikaan nukkumassa niin kuin muut kuolevaiset. Silloin siivoan pikapikaa niin lasin kuin pullonkin ja kiiruhdan sisään. Menee kuitenkin vielä ainakin tunti ennen kuin painun punkkaan, sillä päivittäiset rituaalit on vietävä loppuun. Kolmen uroskoirani pitää päästä ulos jokaisen vuorollaan, kymmenen–viisitoista minuuttia kullekin. Se täytyy tehdä vuorotellen, sillä muuten ne repivät toisensa kappaleiksi; vain Fonda-narttu on emättimensä ansiosta hyvissä väleissä kaikkien kolmen kanssa. Koirat olisi tietenkin pitänyt ulkoiluttaa jo paljon aikaisemmin, mutta en halua häiriintyä haukkumisesta ja juoksentelusta ulkona istuessani. Toisena päivän päätösseremoniana on hampaiden harjaus. Sen teen perusteellisesti ja pikkutarkasti liikutellen harjaa edestakaisin niin pysty- kuin vaakasuunnassakin, ja lopuksi kurlaan suuvedellä, joka haisee vahvasti sairaalalle. Tämän kaiken teen saadakseni viinan ja tupakan inhottavan jälkimaun ja löyhkän mahdollisimman hyvin pois, jotta voin mennä puhtaana maata. Päiväjärjestyksen viimeinen kohta tulee hoidetuksi, kun haen pistoolin kätköpaikastaan vaatekaapista ja asetan sen yöpöydälle sänkyni oikealle puolelle.

Lopulta makaan sängyssä ja napsautan lukulampun sammuksiin. Silloin olen taas pienessä neliössä niin kuin ennen. Ojennan käteni ja otan pistoolin yöpöydältä. Ilmastointi on viilentänyt nopeasti sen metallin. Linnut kuolevat aamun sinessä, sanon tai ajattelen ja taivutan liipaisinta. Neljää koiraani lukuun ottamatta kukaan ei kuulisi laukausta. Lähinaapureita ei ole, ja tällaiseen aikaan ei tielläkään ole kulkijoita.

Useimmiten nukahdan kuitenkin pikapuoliin ilman höpinöitä, ja sitten mieleni valtaavat kuvitelmat, joita pidän visuaalisena jatkeena yön äänille ja ulkoportailla harrastamilleni mietteille. Tiheä parvi rumia vesilintuja, joilla on pitkät koivet ja kyyry kaula, ylittää pohjoisrannikon tasangon ja purjehtii matalalta yli isojen kivenlohkareiden, joiden kummalliset, eroosion syömät muodot saavat ne näyttämään valtavilta hautaholveilta. Käärmeet pistävät limaisen päänsä kallioseinämien halkeamista ja tirkistelevät kiinni kasvaneiden silmäluomiensa läpi ympäristöä; ne painavat kuononsa maata vasten ja työntyvät hitaasti eteenpäin niin että niiden ruumista peittävä sarveiskerros kuoriutuu irti: sadat haisevat käärmeennahat jäävät lojumaan kallioiden väliin. Tanakat, töpöhäntäiset pikkueläimet taipuvat kaksinkerroin ja oksentavat kuolaa pussimaiselle paritteluelimelle, joka on kehittynyt peräsuolen pullistumasta. Ajopuun ja tyhjien muovipullojen alle tukahtuvasta lahdesta nousee myrkyllisiä huuruja, ja elottoman veden pinnassa kelluu miljoonittain pieniä ötököitä, jotka ovat sotkeutuneet liukkain säikein sinipunaiseksi hyytelömassaksi. Liejussa karstilähteiden lähellä liikkuu velttoja sinimustia kaloja. Sitten seuraa kuvien välähdyksiä kuin liian nopeasti pyörivässä elokuvassa: pitkä, kolmivarpainen käpälä, jossa on terävät kynnet, karhea, tiheä turkki, haaraiset sarvet ulkonevan kuonon yläpuolella, uurteiset hampaat, joista tihkuu myrkkyä, irvistävä naama ja liikkuvat lerppakorvat, paljaat, känsämäiset läiskät ruosteenruskeassa karvapeitteessä, tarttumajalat kuin jättiläisen karvaiset kädet… Toisinaan sattuu myös, että kolmen aikoihin, kun kukkojen kieunta ja tunnontuskani alkavat, manaan kummatkin pois kunnon viskitujauksella ja päätän jäädä ulos istumaan ja odottamaan auringonnousua. Tämä merkitsee tietenkin, että jää vielä vähintään kaksi tuntia täytettäväksi viinanhuuruisella filosofoinnilla, mutta se maksaa vaivan.

Niillä kerroilla minun on vaihdettava istumapaikkaa, jotta voin katsella itään päin. Silloin asetun ison kukkalaatikon ulkonevalle reunukselle, jonka sisäpuolella eivät tosin rehota kukat vaan rikkaruohot.

Sitten alkaa rituaalinen kaksintaistelu, joka on tekevä yöstä lopun. Pronssinvärinen aamunkajo siilautuu vitkastellen läpi vastahankaisen pimeyden ja kukkuloiden siluetit alkavat erottua terävämmin taivasta vasten, kuin polvet koukussa makaavat jättiläisnaiset, joilla on valtavat rinnat. Sen jälkeen kukkuloiden huiput saavat ympärilleen hopeisen sädekehän, ja trooppinen auringonnousu räjähtää voitokkaasti maiseman ylle valon vyöryessä alas rinteitä kimmeltävänä hyökyaaltona. Niillä muutamalla sokaisevalla minuutilla taivas päivittäin varoittaa ihmistä helvetin tulesta, joka häntä odottaa, ajattelen juovuspäissäni.

Ihme kestää vain pari minuuttia. Sen jälkeen aurinko kohoaa nopeasti taivaalle ja luo saareen rajuja valon ja varjon kontrasteja.