Näyte suomeksi

Pitkän päivän ilta

Bilge Karasu

Saari

Kun Andronikos kääntyy katsomaan, pimeys hänen edessään alkaa kasvaa. Vasta jonkin ajan kuluttua hänelle valkenee, mistä se johtuu. Saari on jo kovin lähellä. Kallioisen kukkulan pimeän järkäleen takana taivas kielii hienoisesta sarastuksesta. Andronikosin väsyneet kädet jatkavat soutamista kepeästi, mitään tuumimatta, tahtomatta, jäykkyyttä aistimatta. Hänen korvansa eivät enää kuule. Airot käväisevät vedessä, aamun tyyneydessä vesi repeää veneen molemmin puolin kerran toisensa jälkeen.

Kun Andronikos nyt kääntyy katsomaan, saari kasvaa jo vauhdilla hänen edessään. Aamunkoin myötä se tuntuu samalla kutistuvan. Pian valo pääsee nuolemaan merenpintaa. Nyt tuulenvire puistattaa Andronikosia; se puistattaa häntä tuodessaan saarelta muassaan männynhuminan, männyntuoksun. Tätä tuoksua hän ei ole tuntenut aikoihin. Tuoksu on uusi, erilainen kuin arjentuoksu, kalan, levän ja suolan yöllinen tuoksu. Andronikosilla ei kuitenkaan ole aikaa leikkiä uutuuksilla… Mieli kyllä tekisi. Mutta aikaa ei ole. Ei saa olla. Miksei muka saisi olla? Andronikosin suu vetäytyy virneeseen. Tämä virne oli oire tietynlaisesta hymystä luostarissa, pääkaupungissa, Bysantissa, ihmisten keskuudessa; aikoinaan… Silloin kun hän vielä eli ihmisten ilmoilla; eiliseen saakka… Eiliseen saakka; siihen päivän saakka kun hän vielä uskoi elävänsä ihmisten keskuudessa, uskotteli itselleen elävänsä, yritti uskotella kunnes tajusi huijaavansa itseään, siis eiliseen saakka. Ei eiliseen vaan sitä edelliseen päivään saakka. Aamu sarastaa jo, eilinen on taas päivän verran etäämpänä.

Tämän jälkeen aikaa on runsaasti. Yllin kyllin. Nyt on runsain mitoin aikaa kuolla tai tehdä jotakin. Niin runsain mitoin ettei runsaudella ole arvoa eikä merkitystä. Mitä hänen pitäisi tällä ajalla tehdä? Jotakin pitäisi tehdä, panna jotakin alulle. Mutta ryhtyminen… Jotta voisi panna alulle, jotta löytäisi tarmon ryhtyä…

Andronikos nauraa. Hänestä löytyy yhä puhtia mokomaan hupsutukseen, hupsuihin ajatusketjuihin… Joutavaan kierteeseen, joka johtaa vain itsepetokseen…

Eikä kierre edes ole oikea sana. Kierteen hän oli hyväksynyt alusta asti. Eikä tällaisia kierteitä sovi sanoa noidankehiksikään. Hän ei saa unohtaa, että oli alusta asti hyväksynyt sen kehän. Unohtaa ei saa, että hän oli alusta asti kelpuuttanut kierteen, jotta voisi runsain mitoin käyttää sanaa rakkaus, leikkiä sanalla rakkaus niin että päätä huimaa ja hurmio koittaa, että saisi toisetkin uskomaan siihen ja kokemaan kuvotuksen, jotta hän saisi ennen kaikkea itsensä uskomaan siihen että juuri rakkaus pitää pystyssä koko maailmankaikkeutta…

Jotta verenvuoto kämmenissä ei yltyisi hän irrottaa otteensa airoista ties kuinka monennen kerran matkan aikana — entä sitten, mitä hyötyä siitä muka olisi vaikka hän laskisi kaikki kerrat ja ajattelisi kertojen määrää, mitä sellaisesta laskemisesta kostuisi, silläkään ei ole enää väliä; hänen pitää joka tapauksessa jossakin vaiheessa unohtaa laskutoimitukset. Hän upottaa kätensä veteen. Kämmenet ovat kuin jonkun toisen, eivät hänen; niitä kirvelee. Ne melkeinpä rätisevät, samalla tavalla kuin tulikuuma rasvapannu rätisee kun sille roiskahtaa vettä…

Tämäkin menee toki ohi. Airoillakaan ei ole enää mitään virkaa. Kiviä pitää kantaa ehkä muutama päivä tai tunti. Sitäkään hän ei tiedä.

Silti ihmisen pitää uskoa, jotta voi panna jotakin alulle. Nimenomaan uskoa…

Hän takertuu taas noidankehään, tyhjyyteen jota ei voi kutsua edes kierteeksi. Takertukoon. Entä sitten. Ei sillä ole enää mitään väliä. Vaikka hän eläisi uudestaan kahden viime päivän mullistuksen, uppoaisi taas siihen suohon, ajatusta hän ei voisi pysäyttää… Oli kyseessä kehä tai ei.

Andronikos on yhtä vanha kuin oli kuollessaan se maamies, joka kolmikymmenkolmivuotisen elämänsä päätteeksi menehtyi ristiinnaulittuna eräällä kukkulalla Palestiinassa tietämättä edes sitä että oli muuttanut maailmaa…

Mutta sitä miestä hänen ei kannata nyt muistella. Sen miehen takia tuntuu tapahtuneen paljon ja tapahtuvan vastakin. Itsepetos on tämän jälkeen turhaa. Eivät asiat sen miehen takia tapahdu vaan niiden ihmisten keskinäisten riitojen takia, jotka näyttävät valinneen hänen polkunsa ja uskovan valintaansa.

Aivan kuin toisten syyttely muka… Mitä hyötyä on syytellä toisia? Etenkään tänään…

Hän palaa omaan kierteeseensä.

Nyt aurinko nuolee vedenpintaa. Ja auringon muassa tuulenvire. Merenpohja alkaa näkyä. Syvä, kuin lasia, kuin tuore hedelmä, jäänvihreä. Andronikos on väsynyt. Enää hän ei edes katso taakseen. Hän ei näe, että saari lähestyy, suurenee, madaltuu aamun sarastuksessa. Hän tietää että niin on. Hän ei halua katsoa. Ilma alkaa jo lämmetä, ja sen myötä häntä alkaa puistattaa, palella. Öisen viileyden kaikotessa hän palelee. Niin on hyvä. Sellaiset asiat, pienenpienet tosiasiat, saavat ajan kulumaan. Vielä ei Andronikos voi nukkua, hän ei saa nukkua.

Yhtäkkiä vesi tummuu. Vihreyttä tummentavat mustan ja keltaisen sävyt. Täytyy huovata. Andronikos ei ole mikään merenkulkija. Voisi sanoa että Andronikos oppi soutamaan vasta tänä yönä. Mutta veden tummuessa ei voi kuin huovata. Se istuu selkäytimessä, muuta on silloin turha yrittääkään ajatella…

Mustankellertävät levät kurkottavat kohti vedenpintaa kuin kukat ja puut ikään. Samoin karikot. Nyt hänen pitää katsoa taakseen, miettiä miten veneen saisi parhaiten rantaan.

Hän ryhtyy kääntämään venettä. Hyvin hitaasti. Karille ei saa ajaa. Saaren itärantaa hän ei tunne, mutta tämä läntinen ranta on hyvin karikkoinen. Rantaan pääsy on nyt kaikki kaikessa. Oli karikkoa tai ei. Vesi alkaa jo väreillä. Hänen on päästävä rantaan ennen kuin vene karahtaa karille. Hän nousee seisomaan. Vene keikahtaa. Karikon halki, salakarien ja pinnan rikkovien järkäleiden lomitse, näyttäisi kulkevan reitti kivikkoiseen poukamaan. Hän tähtää sinne.

Nyt vesi näyttää taas kirkkaammalta. Isoja kivenjärkäleitä kohoaa vauhdilla kohti vedenpintaa. Veneen alta kuuluu hienoista rahinaa. Sitten paljon kovempaa rahinaa. Kuin kirskuntaa… Andronikosilta menee sormi suuhun, hän ei enää tiedä mitä tehdä.

Pitäisikö hänen soutaa vai hypätä veteen. Paras hypätä veteen. Veneen on pysyttävä ehyenä.

Hän nostaa helmojaan ja upottaa toisen jalkansa veteen. Vesi on kylmää. Hän nauraa ja tipauttaa helmat alas. Varoen keikauttamasta venettä hän heittää toisenkin jalan yli laidan. Sitten hän hyppää veteen. Paikka on syvempi kuin hän oli kuvitellut ja miltä se oli näyttänyt. Kivet ovat liukkaita. Hän yrittää sovittaa askelensa kiville ja tasaiselle kalliolle ja vetää venettä perässään. Vesi on nyt lämpimämpää. Jalat ovat tottuneet veteen. Helmat takertuivat ensin uumalle, sitten reisiin. Nyt ne takertuvat pohkeisiin.

Ja nyt hän nousee vedestä. Veneen alta kuuluu uudenlaista rahinaa. Andronikos kulkee jo kuivalla kivikolla, mikä tekee kipeätä. Kivet ovat isoja; isoja ja pehmytreunaisia, mutta niillä ei ole helppo kävellä… Andronikos vetää venettä. Vielä, uudestaan, vielä vähän. Vaarana on aallokko, vielä vähän. Aalto voi paiskata veneen kallioon, vielä vähän… Paras vetää se kivikon laitaan asti. Niin hän tekeekin. Vetää. Työntää. Vene lienee kunnossa. Hän ottaa veneestä muonansa; kengät, köyden, veitsen, kaksi päivää sitten torilta ostamansa vasaran, taltan, kirveen. Juustonyssäkän, jauhosäkin, hunajan.

Tykötarpeista muodostui kivikolle kasa. Hän katsoo sitä. Nauraa taas. Löytäisikö hän vettä? Pakko löytää. Hän niputtaa airot. Täällä veneelle ei kävisi kuinkaan. Jos sataisi, kallionkieleke suojaisi sitä. Kieleke pitäisi veneen kuivana, se on selvä. Eikä vesi veisi tuuliajolle, aallokkoon. Merirosvojen varalta, jos niitä sattuisi ilmestymään… Niille Andronikos ei kuitenkaan voisi mitään. Hänen on jätettävä vene tähän. Olkoon siinä ja sillä siisti.

Hän panee kivikolle kasaamansa tavarat takaisin säkkiin. Kengät hän panee jalkaan, sitoo nauhat nilkkojen ympärille. Muona jääköön. Hän hakisi säkin ylös myöhemmin. Ensin pitää löytää tie, polku, majapaikka, vettä.

Hän kätkee säkin veneen alle. Kaiken varalta. Mukaan kannattaa ottaa vain veitsi ja köysi. Niitä saattaa tarvita. Hän avaa säkin vielä kerran, ottaa sieltä köyden ja veitsen, sitoo suun uudestaan ja työntää veneen alle. Veitsessä on rengas. Hän pujottaa köyden siihen. Köyden hän sitoo uumalleen. Kädet jäävät vapaiksi. Siitä on aikaa kun hänen kätensä olivat näin vapaat, kauan aikaa…

Aina oli joko risti tai kuvia; joko suitsutusastia tai sitten sokeiden, rampojen tai lapsukaisten käsi, suu, huulet; kynttilöitä tai raamattuja, rukousnauhoja. Airot, väsymättömät, sinnikkäät airot.

Hän pudistelee itseään. Vielä ei ole aika torkahtaa. Hän katsoo ympärilleen. Kalliot ovat jyrkkiä. Kiipeäminen ei onnistu. On pakko kiivetä. Pakko raivata tie. Rannalle hän ei voi jäädä. Hänen on päästävä kukkulalle. Hänen on ehdottomasti päästävä kukkulalle. Tavalla tai toisella…

Taivas kukkulan yllä on jo kirkastunut. Hän lähtee kävelemään oikealle. Vasen reitti, kallionkieleke veneen yläpuolella, on mahdoton vaihtoehto. Vasemmalta, vaikka kapuaisi kielekkeelle, ei löydy ainuttakaan uloketta joka helpottaisi kiipeämistä. Oikealta… Ehkä…

Hän tulee kivikon laidalle. Jyrkänne reunustaa kivikkoa kaarena. Siellä missä kivet taas hukkuvat veteen…

Kivikko jatkuu rantaviivan tuolla puolen. Rantaviivan katkaisee kaksi korkeaa kalliota; aina kun meri tyrskähtää, vesi syöksyy niiden väliseen aukkoon ja vetäytyy takaisin. Andronikos on varovainen, aukko on puoliksi veden alla, puoliksi päällä. Hän nousee kalliolle, riisuu kengät ja loikkaa veteen. Jalkapohjia kirvelee kuin tulessa. Kun hän nostaa jalkansa, veteen tihkuu verta. Olipa typerästi tehty. Hänen olisi pitänyt huomata kivikolla piilevät terävät kalkinsirpaleet, näkinkengät. Hän on nyt varovaisempi, mutta tehty mikä tehty. Jalkansa telottuaan… Suolainen vesi on mannaa haavoille. Hän etenee vedessä varovasti. Kallio loiventuu. Hänen pitää irrottaa köysi ja vyö, luopua kaavustaan, mennä veteen ilkosillaan. Hyvä. Kylpy onkin paikallaan… Hän panee kaavun päälle kiven. Kalliolla kaapu samalla kuivuu eikä pääse lentämään minnekään…

Hänen pitää ryömiä vedessä, varoa polvia, kämmeniä ja vatsaa. Nyt hän on aukon suulla. Tässä hänen on tehtävä päätös. Eespäin on päästävä.

Hän höristää korviaan. Aina tyrskyn tullessa ja aukon täyttyessä vedellä hän kuulee kaukaista huminaa. Edessä on varmastikin luola. Tämä tie hänen on tutkittava. Poikavuosinaan, ennen kuin meni luostariin, hän oli korttelin muiden lasten kanssa tavannut livahtaa muurin taakse ja oppinut kelpo uimariksi. Silloin hän oli osannut uida ja sukeltaa hyvin. Nyt hänen pitäisi tehdä se mitä ei ollut vuosiin tehnyt. Niin hän myös tekisi.

Hän vetää syvään henkeä ja syöksyy kohti aukkoa. Levä nuoleskelee vatsaa ja nivusia. Täällä ei ole näkinkenkiä. Aukko kapenee hieman. Hänen pitää ojentaa kätensä ja yrittää päästä sisään. Mutta se ei ihan onnistu. Hukkua ei saa. Peruuta. Peruuta. Nopeasti. Vielä nopeammin… Tienoo on valjennut. Ollaan siis kuivilla. Hän nostaa päänsä vedestä. Silmissä sumenee. Taas syvään henkeä. Uusi sukellus. Tällä kertaa hän ojentaa kätensä kunnolla. Kiviin tarttumalla hän kiskoo itseään eteenpäin kapeassa kuilussa. Ruumis etenee. Pintaan ei ole enää paluuta, jos täällä on jotain terävää. Vaan eipä ole. Kädet pääsevät pintaan. Nyt pää pulpahtaa vedestä. Hän kiskoo itseään eteenpäin. Valtavassa luolassa.

Paikka kylpee turkoosissa valossa. Kulku johtaa altaaseen luolan keskelle. Allas on täynnä sinivihreää vettä. Pohja on pehmeä, vitivalkea, kuin katettu liukkailla kivillä.

Andronikos istahtaa altaan laidalle katselemaan. Täällä voisi asua jonkin aikaa. Mutta sisäänpääsyn ja lähtemisen hankaluus tekee aikeen tyhjäksi. Ei hän ketään pakene eikä pelkää. Miksi hän tänne jäisi?

Vesi oli yhä lämmintä. Andronikos alkaa palella. Hän ei ollut vielä nukkunutkaan. Eikä vielä voi nukkua. Hän ei käsitä, mistä valo on peräisin. Valoa kyllä hiipii aukosta sisään. Sieltä se takuulla tulee. Mutta tämän turkoosin valon, henkeäsalpaavan valon josta ei saa silmiään irti, on tultava jostain muualta. Hänen on tutkittava luolan joka kolkka. Ehkä siellä on toinenkin aukko. Toinen suu, toinen väylä, toinen…

Hän astuu jälleen veteen. Vetää henkeä ja sukeltaa. Kädet toimivat tällä kertaa paremmin. Jälleen hän konttaa vedessä. Nousee pintaan. Aurinko on noussut. Ilma on lämmennyt. Andronikos pyyhkii veden paljaasta ruumiistaan kämmenillä. Hän ottaa kaapunsa kalliolta. Se on kuivunut. Hyvä. Oikein hyvä. Hän on piristynyt. Mieleen tulee, että pitäisi käydä joka aamu alhaalla uimassa. Sitten hän toruu itseään. Jos aikoo alas, on ensin kavuttava ylös…

Hän jatkaa kallioiden tutkimista kivikon tällä laidalla. Aikoinaan kaupungista tultiin isoilla venheillä saarelle huvittelemaan. Ne venheet, palatsin purret, tuskin rantautuivat tälle kivikolle. Mutta kun tulee vastarannalta, tämä on lähin paikka… Jos lepäisi tänään, voisi huomenna soutaa toiselle puolelle ja etsiä tien kukkulalle, vaikka jäljellä olisi enää pelkkä kinttupolku. Mutta levätäkseen… Hänen on löydettävä lepopaikka. Kukkulalle on päästävä hintaan mihin hyvänsä. Sieltä näkee paremmin joka suuntaan. Vaikka ammoisen hoviväen käyttämä huvimaja olisi jo raunioina, sieltä voisi löytyä jonkinlainen suoja. Tai raunion kiviä ja tiiliä voisi käyttää hyväkseen. Sekään ei Andronikosia kiinnosta. Saarella on joku muukin voinut hakeutua raunion suojiin. Siellä saattaa olla peräti kalastajia. Vaan tuskin monikaan näkisi vaivaa kavuta kukkulalle. Silti Andronikos haluaa ensiksi kokeilla tätä vaihtoehtoa.

Hän panee kengät jalkaan. Luolan päällä sattuu olemaan tasaista kalliota. Olkoon se ensimmäinen askel.

Aurinko on noussut entisestään. Se lämmittää selkää jo kunnolla. Hänen on keinolla millä hyvänsä päästävä männikköön. Muutoin tätä uupumusta ja hellettä ei hevillä kestä. Tätä uupumusta ja…

Mäntyjen alla voisi nukkua. Leipääkin voisi syödä murusen tai pari. Jossakin vaiheessa yötä hän oli murtanut palan limpusta ja pureskellut sitä pitkään. Sen koommin hän ei ollut pannut suuhunsa mitään.

Kalliolla asiat alkavat valjeta. Parin sylin päässä yläviistossa on likimain yhtä tasainen kallio kuin jalkojen alla. Pieniä kivenlohkareita irtoaa ja lähtee vierimään alas, kun niihin tarttuu. Maaperä ei alistu tartuttavaksi. Entä jos maata kuopisi… Kun maata kuopii, veitsenkärjen, kivien ja mullan alta paljastuu kivenmurikka… Pitää tonkia veitsellä vielä vähän, vielä vähän. Kun murikan saa kunnolla esiin, siihen voi tarttua. Äkisti polvia alkaa kirveltää. Jos vielä löytyisi yksi uloke, hän saisi hilatuksi itsensä ylös. Vielä yksi ponnistus…

Kallionkielekettä ei tarvita. Hän näkee juuren. Sen jälkeen helpottaa. Päästyään seuraavalle kielekkeelle Andronikos hämmästyy. Tänne asti hän ei ollut uskonut yltävänsä.

Rinne ei ole enää pahasti jyrkkä. Kontaten hän pääsee jyrkänteen päälle. Männynhavut ovat salakavalia. Pitää edetä varovasti. Kymmenen askelen jälkeen hän pääsee puiden siimekseen. Puut ovat tummanpuhuvia, helteen käppyräksi vääntämiä, kuin pehmenneitä kynttilöitä. Puiden keskellä on kuin kynttilämetsässä. Liekit ovat laakeita, laveita, vihreitä, tummia, tummia… Hän kävelee taas. Täällä on kovin liukasta. Mutta jos jalka lipeää, voi aina tarttua puihin ja juuriin. Maasto alkaakin olla jo tasaantumaan päin. Kaavuntaskussa on toistaiseksi riittävästi leipää vatsantäytteeksi. Yönrippeet. Sitten pitää taas kavuta alas. Ajatus alasmenosta synkistää mielen. Mutta siihen keksii kyllä keinot aikanaan. Nyt on päästävä kukkulalle. Siihen hän tähtää…

Toisin sanoen hänen on löydettävä tie, raivattava polku, jotta pääsisi huipulle. [-—|]