Näyte suomeksi

Transilvanialainen trilogia

Miklós Bánffy

On kaunis, kirkas iltapäivä syyskuun alkupuolella. Aurinko paistaa niin voimakkaasti, että silloin tällöin nousee ilmaan leivonen valonsäteistä humaltuneena, lentää kohti kimaltavaa taivasta, räpyttelee hetkisen pikku siipiään ja syöksyy sitten pää edellä alas, korkealta taivaalta suoraan maata kohti, vain noustakseen jälleen ylös, yhä uudelleen. Ehkä se kuvittelee, että on vielä kesä.

Onkin vielä täysin vihreää, elonkorjuun jälkeen vehnäpellot ovat jo peittyneet pantaheinästä, se on levinnyt kaikkialle kuin vihreä emali, täyttänyt palstat pienillä huojuvilla tähkillään, joiden keskeltä kurkistelee jokunen myöhässä kukkiva karmiininpunainen unikko.

Vihreitä ovat myös Marosjoen varren kukkulat. Vasemmalla rinteet laskeutuvat pehmeästi kohti leveää maantietä, oikealla niityn takana ne nousevat jyrkemmin. Hedelmätarhojen puut sekä ylemmillä rinteillä kasvava metsä hehkuvat vihreyttä. Mikään ei vielä kieli lähestyvästä syksystä, vain sorvarinpensaiden halkeilevat hedelmät loistavat oransseina täplinä raukean lehvistön keskeltä, ja kampetsepuut punertavat.

Kosteikkoniityn ja kukkulanrinteen välissä kulkevan tien valkoinen tomu peittää ojanvarsilla kasvavat punahuiskut ja tarhamaltsat, ja sitä on paksusti myös kirjovehkan ja takiaisen leveillä lehdillä.

On sunnuntai, mutta puolenpäivän aikaan tiellä on ollut vilkasta. Monet vaunut ovat kiiruhtaneet Vásárhelyn suuntaan, niin myös useammat yhden hevosen vetämät kärryt. Kaupungissa on tänään suuri tapahtuma: hevoskilpailut. Sinne ovat kaikki olleet matkalla ja levittäneet tien tomua mennessään.

Nyt on hiljaista. Iltapäivällä maantiellä ajaa vain yksi kulkuneuvo, kolmen hevosen vetämä vuokravaunu.

Vásárhelyläisen hevoskuskin vanhassa vaunussa istuu rauhallisen näköinen nuori mies: Bálint Abády. Hän on keskimittainen ja hoikkavartinen. Yllään hänellä on raakasilkkinen, leukaan asti napitettu matkaviitta. Hän on laskenut hattunsa istuimelle, se on niitä leveälierisiä huopahattuja, jotka ovat tulleet muotiin buurisotien jälkeen. Auringonpaisteessa hänen vaaleina lainehtivat hiuksensa saavat punertavan sävyn. Vaaleista hiuksistaan ja vaaleanharmaista silmistään huolimatta hän edustaa selvästi itäistä ihmistyyppiä. Voimakas otsa kaartuu vähän taakse, poskipäät ovat leveät ja silmäluomet kääntyvät vinosti ylöspäin.

Bálint ei ole tulossa hevoskilpailuista vaan rautatieasemalta, ja hänen määränpäänsä on Jenő Laczón kotitalo Vársiklódissa, sillä siellä järjestetään kilpailun jälkeen suuret kemut ja tanssiaiset.

Bálint saapui kolmen junalla Dénestornyasta. Hän matkusti junalla, vaikka hänen äitinsä oli tarjonnut vaunuja. Äidin äänestä oli kuulunut, että vaikka tarjous tuli sydämestä, hän toivoi kuitenkin, ettei Bálint ajaisi niillä kalliilla hevosilla, jotka hän oli itse kasvattanut vanhassa, maankuulussa tallissa ja joita hän rakasti kuin omia lapsiaan. Bálint tiesi hyvin, että äiti halusi säästää ratsuja rasitukselta, vilustumiselta, vierailta talleilta ja toisten hevosten kiusalta. Siksi hän vastasikin äidille, että nousisi mieluummin iltapäiväjunaan kuin rasittaisi hevosia niin pitkää matkaa, olihan Dénestornyasta Vásárhelyn kautta Szentgyörgyn niitylle yli viisikymmentä kilometriä matkaa ja sieltä takaisin kaupunkiin ja Laczón talolle vielä viisitoista lisää. Hevosten pitäisi antaa levähtää ja syödä matkan varrella kievarissa, ei, mitä turhia! Iltapäiväjuna olisi paljon parempi vaihtoehto. Sillä tavalla hän olisi paikalla ajoissa ja tapaisi varmasti myös poliitikkoja, joiden kanssa halusi keskustella ja tehdä tuttavuutta.

”Olkoon menneeksi”, äiti sanoi. ”Jos niin on sinusta parempi, vaikka tiedät hyvin, että olisin mielelläni antanut hevoset käyttöösi.” Äidin kasvoilta paistoi kuitenkin tyytyväisyys, kun hän ei ollut ottanut tarjousta vastaan.

Niin matkustaa Bálint kaikessa rauhassa kelloaan kilisyttelevän ajurin kyydissä kohti Siklódia.

Oikeastaan on mukavaa taittaa matkaa köröttelemällä hitaasti tyhjää, pitkää maantietä pitkin. Katsoa, kuinka pöly kohoaa harsoverhona vaununpyörien alta ja leviää hiljalleen niitylle, jolla märehtivät lempeäsilmäiset lehmät nostavat hajamielisinä katseensa tiellä etenevään vaunuun.

Hidas ajomatka antaa aikaa sopeutua siihen ajatukseen, että nyt ollaan jälleen kotona Transilvaniassa, monen monituisen vuoden jälkeen, ja pikkuhiljaa lähestytään paikkaa, jonne niin monet vanhat tuttavat tänään kokoontuvat.

Wienin Theresianumissa vuonna 1895 suorittamansa ylioppilastutkinnon jälkeen Bálint oli opiskellut pari vuotta Kolozsvárin yliopistossa ja valmistunut siellä tohtoriksi. Sen jälkeen hän oli elänyt kaukana kotoa: ensin pari vuotta Wienissä diplomatiaa opiskelemassa, sitten ulkomailla, ensin vapaaehtoisena ja kaksi vuotta virallisena attaseana.

Sitten oli kotiseudun Lélbányan vaalipiiri jäänyt ilman edustajaa. Bálintille oli tarjottu väliaikaista mandaattia, ja hän otti sen vastaan. Näin oli parempi. Oli parempi jättää palvelu ulkoministeriössä, jossa ei voinut odottaa palkkaa vielä vuosikausiin. Äidin lähettämä vaatimaton avustus oli nipin napin kattanut välttämättömimmät seurapiirielämän vaatimat kulut.

Bálint tiesi, että hänen tukemisensa oli ollut äidille suuri taloudellinen rasitus, vaikka tällä olikin paljon maaomaisuutta – lähes kahdeksantuhatta hehtaaria metsää Vlegyszan juurella, tuhatviisisataa hehtaaria ensiluokkaista viljelymaata Dénestornyassa, Aranyos- ja Marosjokien liittymäkohdassa, pienempiä maatilkkuja siellä täällä, Lélbányassakin pieni alue sekä kolmeneljäsosaa järvestä. Rahaa äidillä ei ollut koskaan, vaikka hän yritti elää kuinka säästeliäästi.

Toki oli parempi tulla kotiin, missä tuli toimeen vähemmillä kuluilla ja huolettomasti. Ehkä kaikesta ulkomailla opitusta koituisi hyötyä täälläkin.

Kun Bálint puoli vuotta aiemmin, keväällä 1904, oli ollut lomalla äitinsä luona Dénestornyassa ja linnassa vieraillut Marostordan maaherra oli tarjonnut hänelle tyhjäksi jäänyttä Lélbányan mandaattia, hän oli epäröinyt vain hetken. Hän oli pannut ehdoksi vain sen, että asettuisi puolueiden ulkopuoliseksi ehdokkaaksi. Vaikka hän oli seurannut politiikkaa vain lehtien palstoilta, hän tunsi hyvin sen puoluetaistelun, jota Unkarin parlamentissa oli käyty vuodesta 1902 ja joka oli hajottanut jo kaksi hallitusta. Pitkän välimatkan päästäkin tuntui vastenmieliseltä ajatukselta, että joutuisi alistumaan puoluekuriin ja samastumaan poliittiseen kiihkoiluun.

Maaherraa Bálintin puolueettomuus ei häirinnyt. Hän hyväksyi ehdon, kunhan Bálint lupasi pysyä vuoden 1867 kompromississa sovituissa periaatteissa. Hän ei paljastanut sanallakaan, miten tärkeää hänelle oli, että vaalipiirin edustajaksi ei päässyt oppositiopuolueen jäsen. Eikä myöskään kukaan muukalainen, niin kuin viimeksi, kun mandaatista oli käyty kauppaa Budapestissa. Lélbánya oli nimittäin mitättömän pieni vaalipiiri. Aikoinaan se oli kuitenkin ollut kruunun oikeuksista nauttiva kaupunki. Siitä oli jäänyt jäljelle lähettiläsoikeus. Nykyään se oli enää maaseutukaupunki, jossa äänioikeus oli vain kolmellasadalla miehellä. He olivat liittoutuneet muutamaksi ryhmäksi ja valitsivat edustajakseen jonkun pääkaupungin kunnianhimoisista raharikkaista. Tältä he sitten lypsivät ja kiristivät rahaa häpeämättä. Budapestilaisehdokkaan vastaehdokkaaksi he nimittivät aina erään vapaussodan sankarin vain pelotellakseen, ilman mitään vakaumusta. Kerran kävi niinkin, että kun pääkaupungin pohatta oli kyllästynyt maksumiehen rooliinsa, hänen tilalleen oli täytynyt nimittää tuo mukaehdokas, kostoksi ja koko linnaläänin häpeäksi.

Abádyn nimittämisestä ei voisi seurata mitään pahaa. Kaupungin kaivos oli jo aikaa sitten suljettu, sen pellot olivat kehnoa suolaista maata, ja asukaaat elivät käytännössä järviruo’osta, joka kuului Abádyn perheelle. Tätä omistajaa vastaan ei ahneinkaan puolueaktivisti mahda mitään, sillä jos kaislikko myytäisiin jollekin yrittäjälle, kaupungin ”porvarit” voisivat samantien ryhtyä kerjuulle.

Tästä kaikesta ei maaherra tietenkään puhua pukahtanut nuorellemiehelle. Hän lausui ympäripyöreitä, kauniita fraaseja velvollisuudesta, isänmaanrakkaudesta ja kutsumuksesta. Leskirouva Abádylle hän maalaili hyväntahtoista esittäen, miten paljon parempi olisi, että poika eläisi kotiseudullaan, kotimaassa, äitinsä rinnalla, eikä pidä unohtaa sitäkään, että kansanedustaja saa myös palkkaa, joka ei ole suuren suuri, mutta palkka kuitenkin, sitä paitsi vaali ratkeaa varmasti yksimielisesti eikä maksa mitään. Vasta kun äiti oli taivuteltu asian puolelle, maaherra kääntyi kreivittären tilanhoitajan Kristóf Ázbejin puoleen. Tällekin hän sanoi vain, että olisi hyvä lähettää Lélbányaan joku, joka tekisi julkisen arvion tänä syksynä odotettavissa olevasta ruokosadosta, ja antaisi sen vaikutelman, että tähänastiseen myyntijärjestykseen on tulossa muutos. Ei haittaisi, jos kelvottomat kaupunkilaiset vähän pelästyisivät.

Näin juuri tapahtuikin, eikä Bálint Abádylla ollut aavistustakaan siitä, miksi hänen valitsijansa hurrasivat niin riemukkaasti vaalituloksen ratkettua.

Bálint ei ylipäätään tiennyt mitään elämän likaisesta puolesta. Ehkä se johtui hänen luonteestaan, mutta varmaan myös kasvatuksesta. Olihan hän viettänyt kahdeksan vuotta lapsuudestaan Theresianumin suljetussa ja yläluokkaisessa koululaitoksessa ja loma-ajat syrjäisessä kylässä, Dénestornyan linnassa. Muutama vuosi yliopistossa, diplomaattikurssi ja aika ulkomaanpalveluksessa eivät nekään olleet paljastaneet elämästä muuta kuin pintaa. Hän oli elänyt kuin ansarissa, jokseenkin keinotekoisessa ja eristetyssä ilmapiirissä, jossa ihmisten pahuus, itsekkyys ja ahneus oli niin hyvin naamioitu, että niiden huomaamiseen olisi vaadittu terävämpiä ja kokeneempia silmiä.

Vanhassa fiakkerissa mukavasti istuvan Bálintin mielessä ei liikkunut muuta kuin se, että hän oli jälleen kotona ja saisi jäädä pysyvästi kotiin. Hän sommitteli epämääräisiä suunnitelmia siitä, miten voisi hyödyntää ulkomailla hankkimiaan kokemuksia kotipuolessa. Saksassa hän oli tutustunut osuuskuntatoimintaan ja home-stead-lakiin sekä talonpoikien omaisuuden turvaamisjärjestelyihin. Olipa hän jo kertonutkin näistä asioista valitsijoilleen. Tällaisia hän ajatteli, muttei turhan määrätietoisesti – maisema oli siihen aivan liian suloinen, aurinko liian kirkas ja taivas liian sininen.

Bálintin ajatukset pyyhkäisi pois umpivaunu, joka oli edennyt hänen vaununsa rinnalle. Suuri, vanhanmallinen matkavaunu, jonka suljetut lasi-ikkunat kilisivät rytmikkäästi. Vaunuja vetää kaksi vanhaa, raskasrakenteista ruunikkoa, hevosilla on pullistuneet vatsat, ehkä ne ovat tiineinä, tai sitten ne eivät ole saaneet ravinnokseen muuta kuin olkia. Vanhan vaunun ajopukilla kököttää ajuri, jolla on yllään haalistunut viininpunainen nyöritakki – sellaiset olivat muodissa vuosikymmeniä sitten – ja päässään kauhtunut pyöreä hattu, jonka strutsinsulista on jäljellä enää muutama haituva. Ukko istuu selkä köyryssä ja nyökyttelee lakkaamatta, aivan kuin myöntelisi jatkuvasti hevosilleen.

Umpivaunu nousi Bálintin fiakkerin rinnalle. Kokonaan suljettujen ikkunoiden takana näkyi etupenkillä istuva nuori lastenhoitaja sylissään suuri kori ja takaistuimella pieni, ruttuinen nainen.

Bálint tunnisti vanhan naisen heti ja tervehti häntä. Nainen ei vastannut tervehdykseen vaan katsoi suoraan eteensä silmät sirrillään ja kulmat kurtussa, tuijottaen jonnekin palvelijan pään yli, tyhjyyteen, suu supussa, niin kuin olisi viheltänyt. Se oli vanharouva Sarmasághy, Lizinka-täti, niin kuin kaikki sanoivat, sillä suuren sisaruskatraan ansiosta hän oli lähes kaikkien, jo kahden sukupolven sisarusten täti. Lizinka-tädin nähdessään Bálint siirtyi muistoissaan Kolozsváriin, missä äiti vei hänet pikkupoikana tätiä tapaamaan. Hän saattoi tuntea nenässään sen ummehtuneen homeenhajun, joka oli odottanut heitä tädin luona. Lizinka-täti oli istunut muhkeassa nojatuolissa selkä suljettuun ikkunaan päin, jonka edessä oli vielä kaksi lasisermiä. Vaikka hän oli terve kuin pukki, hän pelkäsi kuollakseen vilustumista. Hän oli kietonut suojakseen lukemattomia huiveja, huopia ja saaleja, päässään hänellä oli musta pitsihilkka, jonka alle otsalle oli ommeltu pieni neulottu tyyny, ja leuan alla oli suuri nauharusetti. Tädin kapeista kasvoista ei näin näkynyt juuri mitään, vain tuikkivat nappisilmät, terävä kyömynenä ja ohuet, värittömät huulet, joihin kasvojen juonteet juoksivat kuin tähden keskukseen. Pikku Bálint vähän pelästyi tätä ryppyistä noita-akkaa, hänestä tuntui että tädillä ei ollut kaikkien huiviensa ja vällyjensä alla ruumistakaan, vain nuo kapeat kasvot ja koukkunokka. Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut Hannun ja Kertun vanginneen noidan. Äiti kuitenkin työnsi Bálintia eteenpäin. ”Suutelehan nyt nätisti Lizinka-tädin kättä!” äiti kehotti, ja niin hän inhosta väristen suuteli tädin pientä, kamferilta tuoksuvaa kurttuista kämmenselkää. Jatko oli vielä pahempaa. Koukkusormet tarttuivat yllättäen hänen päähänsä ja täti veti häntä lähemmäksi uskomattomalla voimalla, syvälle vilttien ja huivien sekaan, ja moiskautti suuren, kostean suukon suoraan hänen otsalleen. Vielä tädin otteesta vapauduttaankin Bálint tunsi otsallaan tuon kuivuneen suukon jäähtyneen kohdan, mutta koska hän oli hyvin kasvatettu poika, hän ei uskaltanut pyyhkiä sitä pois.

Kaikki tuo tulvahti hänen mieleensä silmänräpäyksessä, kun hän näki vanhuksen. Ja vielä paljon sellaista, mitä Lizinka-täti oli myöhemmin itse kertonut, tai mitä hän oli kuullut isoisältään Péter Abádylta, joka oli Lizinkan serkku. Eräs tarina oli erikoisen huvittava, ja Bálintia alkoi nytkin hymyilyttää sitä ajatellessaan.

Vaikka sitä on vaikea kuvitella, Unkarin vapaussodan aikaan Lizinka oli nuori vaimo, joka oli hyvin rakastunut mieheensä, Mihály Sarmasághyyn. Mihály oli tietenkin lähtenyt sotaan ja taisteli majurina kenraali Görgeyn joukoissa (siihen aikaan kaikki olivat majureita), mutta Lizinkapa seurasi joukkoja hevosvaunuilla. Niinpä hän oli lähistöllä myös Világosin taistelun aikaan. Kun isänmaallinen vaimo sai kuulla, että Görgey oli antautunut, hän ryntäsi Bohusin linnaan ja juoksi juhlasaliin, joka oli täynnä unkarilaisia ja venäläisiä upseereita, eikä pysähtynyt ennen kuin itse kenraali Görgeyn edessä. Siinä hän seisoi ja kimitti korkealla äänellään: ”Herra kenraali, te olette maanpetturi!” Niin rohkea nainen oli Lizinka, mutta kyllä hän osasi olla paha suustaan. Jos seurassa mainittiin hänen inhoamansa vallankumousjohtaja Lajos Kossuthin nimi, hän kertoi aina mitä oli kokenut. Kun hän oli ollut Debrecenissä, sana oli levinnyt, että venäläiset lähestyvät kaupunkia. Kaikki olivat hyvin huolissaan. Kossuth piti puheen parlamentissa valaakseen toivoa epätoivoisiin. Lizinka-tädin mukaan Kossuth oli sanonut: ”Meidän ei tarvitse olla huolissamme, sillä Mihály Sarmasághy on lähestymässä kolmentuhannen koulutetun upseerin kanssa!” Ehkä Kossuth sanoi niin vain alkusoinnun takia. Sanoja seurasi kuitenkin hurraahuutojen sarja, vaikka Sarmasághy istui lehterillä ilman minkäänlaisia joukkoja, vain pikku vaimonsa rinnallaan. Vaimon energiasta olisi tosin riittänyt kolmelletuhannellekin miehelle.

Vallankumouksen jälkeen Lizinka järjesti jotenkin kaikki kaivossotkut, joiden takia hänen appensa oli miltei ajautunut konkurssiin. Hän edusti perhettä oikeudenkäynneissä. Hän hankki maita aatelisilta, hän pelasti miehensä Kufsteinin vankilasta. Hän opetteli kaikki lait, Approbatan ja Compillatan, keisarin Patenssin, kaivosjärjestyssäännöt ja Verordnungin, kaiken mahdollisen hän opiskeli ja hoiti oikeusjuttuja Vásárhelystä Wieniin asti.

Kaikki tämä välähti Bálintin mielessä, kun vanhan naisen vanha vaunu keikkui hänen ohitseen.

Muistojen ketju ei katkennut siihen. Lizinka-tädistä huomio siirtyi nyt isoisään, jonka luona Lizinka-täti vieraili useita kertoja vuodessa.

Oli aivan kuin Bálint olisi nähnyt heidät silmiensä edessä. He istuvat kaksin kreikkalaisten pylväiden koristamalla verannalla. Lizinka kyyhöttää tapansa mukaan huiveihin ja vällyihin tukahtumaisillaan suuren, tyynyin pehmustetun nojatuolin uumenissa, polvet koukussa, ison koiran lailla kippuraan käpertyneenä. Isoisä, Péter Abády, istuu korkeaselkänojaisella ruokotuolilla pikkusiskoaan vastapäätä, rentona mutta aina ryhdikkäänä. Hän polttaa piippua, niin kuin hän tekee koko päivän, aina samaa kauniisti koristeltua hohkakivipiippua, kaikessa rauhassa. Täti kertoo juuri jotain juorua, hän juoruili alinomaa, pikku Bálint ei tietenkään ymmärrä juoruista mitään, vain sen, kun isoisä sanoo silloin tällöin tädille: ”Noin paljon pahaa en suostu uskomaan, Lizinka, puolessakin on jo liikaa!” – ja nauraa hieman ivallisesti, mutta rouva Sarmasághy vain jatkaa marmatustaan, vannoen ettei liioittele yhtään. Asia on juuri niin kuin hän sanoo, hän kyllä tietää! Isoisä vain pudistaa päätään hymyillen, sillä vaikka Lizinka puhui paljon pahaa, hän osasi kertoa niin hauskasti.

Tämä tapahtui Dénestornyassa. Myös Péter Abády asui siellä, mutta ei ylhäällä linnassa vaan alempana rinteessä, kartanossa, jonka Bálintin isoisoisä oli rakentanut 1700-luvun lopulla. Linna oli hänen äitinsä omaisuutta, niin myös kolme neljäsosaa tiluksista. Kun Bálintin vanhemmat olivat solmineet avioliiton, se oli ollut tärkeä tapahtuma, sillä koska äitikin oli Abádyn sukua, avioliitto yhdisti vanhan maaomaisuuden, joka oli sukupolvien aikana jakautunut ensin neljään, sitten vielä useampaan osaan. Bálintin vanhempien liitto yhdisti Dénestornyan tilukset ja vanhat metsäalueet Szamosin yläjuoksulla.

Vanha Péter antoi linnan pojalleen. Hän piti itsellään vain kartanon puutarhoineen, ja kun hänen ainoa poikansa Tamás odottamatta kuoli, hänelle ei tullut mieleenkään vaatia omaisuuttaan takaisin, alkaa vanhalla iällään huolehtia siitä uudelleen, vaan hän antoi leskeksi jääneen miniänsä pitää linnan.

Péter ei muuttanut linnaan, vaikka Tamásin leski pyysi häntä monta kertaa ja oli vähän loukkaantunutkin, kun appi ei suostunut hänen pyyntöönsä.

Vanha Péter Abády oli viisas mies. Bálint tajusi vasta nyt, aikuisena, miten viisas hän oli ollut tässäkin suhteessa. Bálintin äidin hyväntahtoinen, mutta ikuisesti rauhaton luonne olisi tehnyt yhteiselosta vaikean, eikä heidän suhteensa olisi pysynyt yhtä hyvänä, jos he olisivat asuneet saman katon alla.

Kuolleen Tamásin aikana syntynyt järjestys jäi siis voimaan. Isoisä tuli joka keskiviikko linnaan lounaalle, ja linnan väki vieraili joka sunnuntai isoisän kartanossa.

Kun pikku Bálint oli kasvanut vähän isommaksi, hän alkoi käydä isoisän luona myös omin päin, joskus myös kasvattajiltaan salaa. Linnasta oli helppo karata. Linnan valtavan puiston erotti kartanonpuistosta vain niiden välisen kalvinistikirkon piha. Muurit eivät olleet korkeat eivätkä edes aivan ehjät. Niiden raoista puikkiessaan Bálint leikki olevansa intiaani, kuvitteli hiipivänsä aivan yhtä hiljaa kuin Nahkasukka, nousevansa huimaavan korkealle linnoitukselle, jollaiseksi hänen Cooper-tarinoita täynnä oleva mielikuvituksensa kirkkopihan puolitoista metriä korkean muurin loihti.

Vanhaherra huomasi, miten pölyisenä ja kuraisena poika joskus tuli, muttei koskaan kysynyt tältä, mitä tietä tämä oli käyttänyt, ja puuttui asiaan vasta silloin, jos vaatteisiin oli tullut palkeenkieliä. Ne hän ompelutti nopeasti keittäjällä, ettei tulisi mitään ikävyyksiä, ja lähetti palvelijan avaamaan aina suljettuna pidetyt portit, jotka veivät kartanon puutarhasta kirkkopihaan ja sieltä linnan puistoon.

Pikkupoikana Bálintia ei houkutellut kartanoon isoisän näkeminen vaan se, että hän sai siellä aina jotain hyvää syödäkseen, mihin aikaan päivästä tahansa. Tuoretta, mustaa ruisleipää paksun, happaman smetanan kanssa, kylmää biisoninmaitoa tai makeita leivonnaisia. Oi miten hyvältä se kaikki maistui! Bálintilla oli siihen aikaan aina nälkä, ja linnassa äiti oli kieltänyt palvelusväkeä antamasta hänelle ruokaa aterioiden välillä. Vuosien karttuessa hän alkoi kiinnostua enemmän myös isoisän seurasta. Vanhus osasi puhua lapsen kanssa niin ystävällisesti ja ymmärtäväisesti, hymyili hänen pikku kepposilleen piippuaan tuprutellen eikä paljastanut niitä koskaan kenellekään.

Jos Bálint meni puolenpäivän aikaan ja sää oli hyvä, isoisä istui terassilla, viileämpinä päivinä hänet löysi kirjastosta. Hän istui lukemassa muttei harmistunut siitä, että hänet keskeytettiin. Isoisä luki yleensä tieteellisiä teoksia. Hänelle kannettiin myös aikakauslehtiä, ja oli todella ihmeellistä, miten hän vielä vanhalla iällään seurasi uuden ajan henkisiä virtauksia ja moderneja tieteellisiä tutkimuksia. Hän myös kertoi niistä mielellään ja kauniisti pojanpojalleen, teki ymmärrettäviä, selkeitä yhteenvetoja kirjoituksista, joihin oli juuri tutustunut. Hän oli selvillä monenlaisista aiheista. Usein hän kertoi löytöretkeilijöiden matkoista Afrikkaan ja Aasiaan, mutta eniten häntä innosti tekniikan kehitys. Siitä puhuessaan hän viittasi usein myös matemaattisiin lakeihin ja selitti ne niin yksinkertaisesti, että Bálintin oli helppo tajuta kaikki, niin että kun ne myöhemmin Theresianumissa esiteltiin algebrantunnilla, ne tuntuivat melkein tutuilta asioilta. Ehkä juuri näistä lapsuuden tuokioista juonsi se uteliaisuus, joka säilyi Bálintissa myöhemminkin.

Jos hän livahti isoisän luokse aamulla, vanhus oli poikkeuksetta puutarhassa. Hän huolehti itse ruusuistutuksista, leikkasi ja lannoitti ne, suurella rakkaudella. Ne kasvoivatkin komeiksi, paljon kauniimmaksi ja runsaammiksi kuin linnan puutarhurin hoitamat ruusut. Bálint näki isoisän nytkin elävänä edessään kukkapenkkien keskellä. Puutarhassa työskennellessään hänellä oli puuvillainen esiliina ja talonpoikainen olkihattu valkoisilla, yhä kauniisti lainehtivilla hiuksillaan. Miten nuorekkaat isoisän kasvot olivat kultaisessa auringonpaisteessa, ja miten kauniit kasvonpiirteet, kapea hieno nenä, harmaanvihreät silmät, jotka näyttivät vielä vaaleammilta, koska kulmakarvat olivat korkeasta iästä huolimatta yhä mustat. Hienosti kaartuvien huulien terävät, käherretyt pikku viikset, nekin lähes mustat, ehkä viiksivahasta, jonka hajun Bálint oli vieläkin tuntevinaan sieraimissaan, niin kuin hän tunsi joka kerran kun isoisä kumartui hänen puoleensa ja antoi poskisuukot.

Isoisän posket olivat aina sileät! Hän huolehti tarkasti siisteydestään ja puhtaudestaan. Leikkisästi hänellä oli tapana sanoa: ”Nuori kelpaa likaisenakin, mutta vanhus on vastenmielinen vaikka olisi putipuhdas!” Hän ajoi joka paivä itse partansa hienoilla englantilaisilla partaveitsillä, joita oli jokaiselle viikonpäivälle yksi ja joita hän säilytti vihreässä mokkanahkaisessa pussissa.

Sunnuntaisin, kun Bálint livahti käymään kartanolla ennen lounasaikaa, isoisän edessä verannalla seisoi yleensä pari talonpoikaa, jotka kertoivat hattu kädessään ongelmistaan. Silloin isoisä antoi pojalle kädellä merkin, että hänen tuli istua sivummalle penkille. Isoisän luona kävi miehiä myös naapurikylistä, sekä romanialaisia että unkarilaisia, joskus myös vuoristokylien asukkaita. Häntä pidettiin hyvin oikeudenmukaisena miehenä. Ihmisillä oli tapana tulla esittämään kiistansa hänelle ennen niiden viemistä oikeuteen. Péter Abády oli aina käytettävissä. Hän istui liikkumatta kovassa ruokonojatuolissa toinen jalka toisen päälle nostettuna, niin että housujen alta paljastuivat vanhanaikaiset pehmeävartiset saappaat. Suussaan hänellä oli ikuinen piippunsa, kun hän kuunteli pitkiä selityksiä. Vai toisinaan hän esitti jonkin kysymyksen tai hillitsi parilla sanalla sitä, joka alkoi kiihtyä liikaa. Mutta sellaista tarvittiin harvoin, sillä ihmiset käyttäytyivät hänen edessään hyvin tahdikkaasti. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, vanhaherra jakoi neuvonsa.

Hän puhui yhtä sujuvasti romaniaa ja unkaria. Riitapukarit hyväksyivät useimmiten hänen tuomionsa. Olipa lopputulos millainen hyvänsä, he suutelivat isoisän kättä ja lähtivät tyynin mielin pois. He suutelivat myös Bálintin kättä, vaikka hän yritti estellä. Silloin isoisä komensi häntä ranskaksi, että hanen piti antaa sen tapahtua, muuten vieraat tulkitsisivat käytöksen vastenmielisyyden osoitukseksi ja loukkaantuisivat.

Abádyn kartanossa kävi toki paljon muitakin vieraita. Nuoremmat kävivät osoittamassa kunnioitustaan, esittäytymässä tai pyytämässä tukea, sillä vaikka Péter Abády poistui enää harvoin kotoaan, hänen vaikutusvaltansa oli edelleen suuri, se ulottui laajalle ja moniaalle, ei vain siksi että hän oli jo parinkymmenen vuoden ajan ollut kalvinistinen hallintopiispa, parlamentin ylähuoneen jäsen ja lipunkantaja, vaan koska tiedettiin, että hän kannatti vain oikeudenmukaisia hankkeita. Oltiin myös sitä mieltä, että hänen sanallaan oli painoa jopa keisari Frans Joosefin hovissa.

Vanhemmat ihmiset olivat Péter Abádyyn syvästi kiintyneitä. Heitäkin oli vielä monia, läänin johtavia herroja niiltä ajoilta, kun hän oli ennen vallankumousta ollut Alsó-Fehérin läänin maaherra, tai vallankumousjoukkojen sotilaita, jotka hän oli sisäministeri Bachin hirmuhallinnon aikana pelastanut vankeudesta.

Säännöllisiä vieraita oli kaksi: Lizinka-täti, joka vietti joka vuosi kartanossa kaksi viikkoa, sekä Mihály Gál, jota kutsuttiin Minjaksi, vanha näyttelijä, joka viipyi aina kolme päivää, ei koskaan sen enempää eikä vähempää.

Pikku Bálint piti Minjasta kovasti. Tämän vierailun aikana hän kipusi muurin yli useita kertoja päivässä ja kuunteli vanhusten tarinointia ja vitsailua tuntikausien ajan. Gál kertoi juttuja kuuluisista näyttelijättäristä, joiden nimet eivät kertoneet hänelle mitään.

Vanha Minja tuli ja meni jalkaisin. Hän ei koskaan ottanut vastaan hänelle tarjottua vaunukyytiä. Hän oli tottunut kävelemiseen kiertävänä näyttelijänä esiintyessään. Hän teki sen myös ylpeästä puritaanisuudesta, itsepäisyydestä. Tai ehkä hän maantietä kävellessään kuvitteli olevansa jälleen nuori maata kiertävä näyttelijä. Minja oli ollut Péter Abádyn luokkatoveri, he olivat käyneet Vásárhelyn lukiota kaksikymmentäluvulla.

Silloin he olivat solmineet ystävyyden, joka oli kestänyt yli seitsemänkymmentä vuotta. Kahden kesken he sinuttelivat toisiaan, mutta jos seurassa oli muita ihmisiä, vaikka vain Bálint, niin Minya Gál vältti isoisän puhuttelua.

Bálintille tuli mieleen, että Gál oli kotoisin aivan lähiseudulta. Viimeksi hän oli nähnyt lempivieraansa isoisän hautajaisissa vuonna 1892, jo kaksitoista vuotta sitten. Silloin tämä oli sanonut tulevansa Vásárhelystä, jossa hänellä oli pieni talo. Hitto vie, pitäisi ottaa selville, elikö vanhus vielä, ja jos eli, pitäisi vierailla hänen luonaan. Vaikka tuskin hän voi olla enää elossa, hänhän olisi jo lähes satavuotias. Bálint päätti kuitenkin Siklódista palattuaan ottaa selville vanhasta näyttelijästä, joka kuului hänen lapsuutensa elävimpiin muistoihin.