Näyte suomeksi

Merlin ja perhe

Álvaro Cunqueiro

Kreikkalainen merenneito

Kun heräsin, kello oli jo tovin verran yli kahdentoista ja soppa oli jo katettu minulle pöytään, ja kylläpä olikin mieleeni tuo makea kurpitsasoppa, jota Marcelina-rouva laittoi syksyisin; niin hyvin se minulle maistui, että tapasin oikein santsata. Kerroin heille tunnin verran prinssi Parisin ja Thulen vangin tarinaa, ja olisin vielä jatkanutkin, ellei herra isäntäni olisi kutsunut minua, semminkin kun vieressäni istui kastanjoita kuorimassa Manoeliña de Calros, oma Manoeliñani, jonka minuun luoma katse tuntui elähdyttävän jutusteluani; mahdoin olla kuin mikäkin mustarastas, silloin kun uroslintu vikittelee rastasnaarasta korealla laulullaan… Tottelin kutsua, ja don Merlin oli Xosé do Cairon kanssa asettamassa keskelle kamaria isoa pyykkisoikkoa, joka veti puolet valdeorralaisesta kahdentoista ottingin tynnyristä, ja avuksi oli tullut Paciosin ompelijatar, joka ryhtyi ripustamaan soikkoon hyvin hienosta vihrein ja vaaleanpunaisin kukin koristellusta kankaasta tehtyä laskostettua liinaa. Emäntäni lady Guinevere tuli alas katsomaan toimitusta, ja kun Xosé do Cairo ja allekirjoittanut olimme saaneet soikon puolilleen vettä, rouva kaatoi siihen pikkupullollisen kanelintuoksuista hajuvettä. Tyytyväisenä ja nauravaisena don Merlin raapusti numeroita tauluun ja virkkoi lady Guineverelle, joka hymyili hänkin:

– Jos hän ei ole lihonut yli kahta naulaa, soikossa on juuri sopivasti vettä, niin ettei lusikallistakaan valu yli.

Tuota pikaa sain tietää – eikä Mirandassa tuona iltapäivänä muusta puhuttukaan –, että odotimme kreikkalaista merenneitoa, nimeltään lady Teodora, jonka rakastaja, portugalilainen varakreivi, oli kuollut, ja joka suruissaan halusi muuttaa Luzern-järven syvyyksissä olevaan kaltaistensa neitosten luostariin ja oli tulossa, jotta isäntäni hoitaisi hänen kuulutuksensa Pont Mathilden tuomioistuimessa Rouenin kaupungissa, jossa näiden naikkosten asioita käsitellään, ja värjäisi hänen pyrstönsä suomut pidennetyn suruajan merkiksi.

– Älkää panko hänelle elinikäistä surupukua, sanoi lady Guinevere isännälleni, – sillä päivänä minä hyvänsä hän tulee katumapäälle, ja ties vaikka etsii Luzernista uuden mielitietyn.

– Sitä juuri pohdinkin, don Merlin vastasi, – sillä heikäläiset eivät hevin pääse hutsun tavoista, vaikka käännynnäisiltä vaikuttaisivatkin. Tunsin yhden, joka halusi myrkyttää itsensä, koska häneltäkin oli kuollut rakastaja, entinen Sikstiiniläiskappelin kakkossopraano, ja arvon merenneito sanoi, ettei voisi elää ilman heidän duoaan ja miehen hänelle sunnuntaisin kokkaamia makaroneja. Kirjoittamassaan viestissä hän pyysi minulta lopullisen ratkaisun tuovaa rohtoa, ja kun lähetin hänelle kieltävän vastauksen, hän eli jo susiparina Honfleurin laivastoadjutantin kanssa, joka pystytti hänelle kala-altaan, ja siitä tähän päivään mennessä hän on vaihtanut päällysmiestä jo yli neljästi, joka kerta petaamatta edes välillä vuodetta, jos suotte anteeksi ilmaisuni. Yrittipä hän liehitellä minuakin eräänä kesänä, kun menin Calais’n rannalle jalkakylpyä ottamaan!

Isäntäni ja lady Guinevere nauroivat, ja rouva emäntä käski Marcelinaa panemaan turskaa kaivonrenkaalle kylmenemään, ja kaikki me olimme luullakseni kovin tohkeissamme moisista uutisista.

Seurue saapui iltamyöhällä, kaikki suurien muulien selässä, merenneito surevana leskenä pitkine silkkiharsoineen ynnä kaksi muuta henkilöä, joiden kuulin olevan portugalilaisen sukulaisia ja perijöitä, sekä noin neljätoistavuotias paašipoika, joka ratsasti hajareisin merenneidon muulilla ohjaten suurella avonaisella sateenvarjolla sateen kärsivän daamin päälle. Xosé do Cairo nosti lady Teodoran käsivarsilleen ja vei hänet kamariin ja istutti isäntäni nojatuoliin. Sillä aikaa portugalilainen herra Almeida – hyvin pitkä mies, jolla oli suuret ja tiheät mustat viikset – tervehti isäntääni ja lady Guineverea ja pyyteli anteeksi viivytystä, jonka syynä oli, että koska heidän matkansa Bragasta kesti kolme päivää, heidän täytyi päästää lady Teodora likoamaan Miño-jokeen kahdeksi pitkäksi tunniksi. Nojatuolissa istua löhöten tämä riisui Paciosin ompelijattaren avustuksella suruharsot yltään, ja sen minä vaan sanon, että paljastui kaunein Luojan luoma kukkanen, jota maa päällään kantaa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi vihreää kastepisaraa, ja kun hän hieman korjasi asentoaan tuolissa, pitkän helman alta tuli näkyviin pyrstön pää, joka oli kuin vaaleanpunainen puolikuu. Jos sanon olleeni kuin ällikällä lyöty, se ei vielä riitä kuvaamaan tunnetilaani.

– Arvoisa lady Teodora, isäntäni sanoi hänelle hyvin kohteliaasti, – olkaa kuin kotonanne täällä Mirandassa. Kaikki me otamme syvästi osaa, että uskollinen ja hellä rakastettunne Portugalin rantahiekoilla on kuollut. Tässä on emäntämme lady Guinevere, Britannian prinsessa, nämä ovat sukulaisiani ja tämä paašini Felipe, jonka asetan palvelukseenne toteuttamaan kaikki käskynne. Tämä parfymoitu soikko on vuoteenne, ryhdyn oitis hoitamaan haluamianne kuulutuksia, ja muste pyrstönne värjäämiseksi pidennetyn suruajan merkiksi on valmiina.

Teidän olisi pitänyt kuulla, millaisella äänellä tuo kuvankaunis nainen kuin lauloi puhuessaan! On lintuja, joiden liverrys on ihmeellistä, mutta edes niitä ei voi verrata siihen. Voisinpa kuunnella aamuisin häntä kyyhkysen sijaan!

– Näen, kuinka murheissanne te kaikki olette suuren menetykseni johdosta, ja totta on, ettei ole portugalilaisen rakastajan veroista! Parahin lady Guinevere, suutelen käsiänne, ja tervehdin Teidän armoanne, don Merlin, ja koko seuruettanne, ja kamaripalvelijaa, jonka annatte käyttööni. Minulla on totisesti kova kiire, sillä pyhän Luukkaan päivänä haluan olla Luzernin luostarin ovella hiukset leikattuina.

Ja tämän sanoessaan hän suki molemmin käsin pitkiä kullanvärisiä hiuksiaan, ja se oli kuin viulun jousi olisi liukunut pitkin neljää hyvin viritettyä kieltä.

Koska hänellä oli niin kiire, portugalilaiset herrasmiehet siirtyivät illastamaan lady Guineveren seurassa, ja minä ja hänen paašinsa jäimme porstuaan isäntäni askaroidessa paperitöiden parissa. Lady Teodora sanoi haluavansa vain hieman raakaa, läheltä kalan päätä leikattua kummeliturskaa sekä jälkiruoaksi lusikallisen suolaa ja lasillisen kahvilikööriä. Minä ja hänen paašinsa, joka oli nimeltään Teofilos ja niin ikään kreikkalainen, tarjoilimme hänelle hopeatarjottimelta, ja silloin tällöin hän hymyili minulle vienosti, niin että sydäntäni oikein kouraisi. Kun hän päätti illallisensa, hän sanoi, että tuntisi kenties olonsa mukavammaksi soikossa, enkä tiennyt, minne katsoa, kun hän riisui pitkän hameensa ja vartalonmyötäisen puseronsa ja näyttäytyi juuri sellaisena soreana lumoojattarena, jollaisiksi merenneidot tarinoissa kuvataan. Sitä paitsi hän oli ensimmäinen ilman rihman kiertämää näkemäni nainen, ja vaikka halusin, en saanut silmiäni irti noista viehkeistä valkoisista rinnoista, niiden hurmaavista vaaleanpunaisista nypyköistä ja lumivalkeaa ihoa halkovista pienistä sinisistä suonista. Teofilos oli varmaan jo tottunut, mutta minulle se oli kuin riemukasta ja pelonsekaista juhlaa. Minun piti vieläpä mennä lähemmäs ja Teofilosista mallia ottaen antaa hänen panna kätensä olallemme, ja pitkää kiiltävää pyrstöään sirosti heilauttaen hän astui soikkoon lepäämään. Aina kun muistelen tätä tapausta, hänestä huokunut pehmeä lämpö tuntuu vieläkin hyväilevän vartaloani! Ja totta puhuen oli muuten hyvä, että hän soikkoon päästyään peitti sulonsa astrakaaninahkaisella hartiaviitalla.

Isäntäni saapui valmiiden asiakirjojen kanssa, jotka olivat tiedonanto Pont Mathilden tuomioistuimelle, takaisinmaksuosoitus erään genovalaisen apteekkarin veljenlapsille ja kristillisen uskon vakuutus. Puuttui ainoastaan lady Teodoran allekirjoitus, jonka tämä raapusti hyvin koukeroisella käsialalla ja lisäsi latinaksi sen, mitä Merlin-herra hänelle saneli.

– Kaikilla merenneidoilla on samanlainen käsiala, hän totesi hymyillen isännälleni, – sillä kaikki me saamme oppimme Iturzaetan kaunokirjoitusvihkojen sivuilta.

Ja kun värjäämisen aika oli tullut, veimme lady Teodoralle soikkoon pallin, jotta hän voisi istua ja vesi peittäisi vain hänen värjättävän pyrstönsä. Näitä valmisteluja tehdessämme kiinnitin huomiota, osin syntisyyttäni ja osin uteliaisuuttani, ja näin, ettei lady Teodoralla ollut napaa. Don Merlin lausui veteen loitsun, josta en ymmärtänyt sanaakaan, ja kaatoi sitten sinne kultasulfaattijauhetta ja neljää sekoitetta, joissa oli pähkinäpuun kuorta, sinipuu-uutetta ja viinikiveä. Hän hämmensi hopeasauvalla vettä lähes tunnin ajan, jonka jälkeen hän lisäsi vielä kourallisen suolaa ja ilmoitti sitten värjäyksen olevan valmis.

– Siitä tulee kiiltävä musta väri, jota Italiassa kutsutaan ”Napolin korpiksi”, hän selitti lady Teodoralle, – ja suomujen reunaan jää kirkas kultainen säie. Sen jälkeen, kun don Amadis kuoli ja lady Oriana alkoi viettää elinikäistä suruaikaa, ei koko maailmassa ole nähty yhtä arvokasta suremista. Nyt Teidän on syytä viettää yö musteessa, ja aamun koittaessa voitte lähteä kohti Luzernia.

Lady Teodora käski Teofilosta ojentamaan isännälleni pussillisen kiliseviä kolikoita, joka hänellä oli mukanaan.

– Tiedän, ettei tämä riitä korvaamaan kaikkia tässä talossa saamiani palveluksia, mutta pussissa on sileinä floriineina kaikki, mitä entisestä omaisuudestani on jäljellä, ei tämän kauniin vartalon suloilla ansaitusta, vaan serkultani peritystä. Olette varmaan kuullutkin serkustani, joka oli erään Rooman kardinaalin sukulaistyttö ja jolle tämä hankki asuinpaikan kaupungin läpi virtaavasta joesta, jossa pelkästään sillan ylittäviltä pyhiinvaeltajilta putoavista kolikoista kertyy vuosittain kaksi säkillistä monenmoista rahaa.

Isäntäni kiitti lahjasta, Teofilos pani pitkäkseen kirstun päälle ottaakseen unoset, ja don Merlin ja minä menimme vuoteisiimme kumartaen syvään lady merenneidolle. Valehtelisin, jos väittäisin pystyneeni nukkumaan, sillä kehoni valtasi painostavan kuumeinen rauhattomuus, hullu tunne, joka jäyti minua monta päivää. Vielä nyt vanhalla iälläkin se toisinaan valtaa mieleni ja käännyn, kun luulen kuulevani virtaavassa vedessä hänen pehmeän laulavan, puoliksi runomittaisen puheensa, ja silloin minä hullu kysyn itseltäni pilan päiten: mitä sinä minusta tahdot, Rakkaus?

Aamu ei ollut vielä valjennut, kun olin jo valmiina uusi lakki päässäni ja lady Teodora täysissä pukeissaan, mutta hän oli pannut avonaisen merinovillaisen hameen, joka jätti näkyviin koko hänen viehkeän, nyt pidennetyn suruajan merkiksi värjätyn pyrstönsä vyötäröstä aina puolikuun muotoiseen päähän asti, ja aivan kuten isäntäni oli sanonut, suomujen reunassa oli kirkas kultasäie, joka puki häntä kovin hyvin. Herra Almeida ja hänen ylhäisyytensä Novas olivat jo nousseet ratsaille, ja Xosé do Cairo ja isäntäni auttoivat lady Teodoran muulin selkään ja ojensivat hänelle huovan, johon käärivät hänen pyrstönsä. Teofilos nousi muulin selkään hänen taakseen sateenvarjoineen, sillä satoi yhä. Portugalilaiset latelivat kohteliaisuuksia, lady Teodora lausui lirkuttaen kiitoksensa vielä uudemman kerran sekä surulliset jäähyväisensä, ja parvekkeelle ilmestyi emäntäni lady Guinevere vilkuttamaan hyvästiksi kirjaillulla nenäliinalla. Isäntäni näki hyvin, että olin hieman allapäin ja että merenneito oli saanut minut pauloihinsa.

– Rauhoitu, rauhoitu, Felipe hyvä, hän sanoi taputtaen minua selkään. – Ei tule elo etsimättä, kala jalan kastamatta, ja mitäpä nämä upeat ilmestykset sinun kaltaiseltasi nuorukaiselta pyytäisivät paitsi koko elämän? Enpä haluaisi nähdä sinua kalojen syömänä Arousan rannalla.

– Sitä paitsi, lisäsi Xosé do Cairo, joka puhui aina tietävään ja opettavaiseen sävyyn, – sitä paitsi hänellä on niin tanakka pyrstö, että jos hän olisi nainen, sellainen kuin muut naiset, hänellä olisi varmasti liian paksut sääret.