Näyte suomeksi
Leikkiepiikka
Emyr Humphreys
Minä vartuin laveassa laaksossa yhdessä Walesin neljästä kolkasta. Kauniina päivinä näin huoneeni ikkunasta karmin oikeassa alakulmassa, miten meri vyöryi vuorten juurelle. Me leikimme siskoni kanssa puutarhassa. Piilottelimme parsavarvikon pöyheän viidakon takana, kiipeilimme omenapuissa. Minä olen Michael.
Minä vartuin Cambrian Avenue viidentoista kahden huoneen ja keittiön asunnossa. Cambrian Avenue on Llanelwin vilkkaassa merenrantakaupungissa. Keittiön pöydän alla näin ensin hiukkasten leijailevan auringonsäteissä ja lattialla vierelläni vaaleita, syötävän näköisiä murusia. Kolme ja puolivuotiaana leikin umpikadulla, ja ympärilläni numerot 13, 14, 15, 16, 17 ja 18 seisoivat vahdissa seuraten minua neliskanttisilla, piittaamattomilla silmillään. Minä olen Albie.
Minä vartuin kolmenkymmenenkuuden hehtaarin keskellä, lavean laakson päässä, Nooan päämajassa, ankkuroidussa arkissa. Kasvoin kuin vasikka keittiön puolihämäristä aution etupihan valonhäikäisyyn. Kuljin äitini kannoilla putsaamaan tuhkat arinasta, piilouduin helmojen suojiin hanhien hyökkäävältä pulinalta. Kuljin isäni kannoilla katsastamaan uuden sonnin, ja pieni nyrkkini hapuili otetta lipsuvista vakosamettihousuista, jotka isällä oli jalassa. Työhevonen, sorsalampi, karjasuoja ja heinälato, talli ja vilja-aitta muodostivat minun kaupunkini. Minä olen Iorwerth.
Minun kotini oli pappilassa, sanoi Michael. Äitini mielestä talo oli aivan liian iso. Isäni palkka oli kolmesataa puntaa vuodessa, ja siihen voi lisätä pienen kuudenkymmenen punnan vuotuisen vuokratulon kaukana Cardiganshiressa sijaitsevasta pientilasta, jonka hänen isosetänsä Job oli testamentannut hänelle. Kävin kyläkoulua ja seurustelin kylän lasten kanssa, enkä erottautunut heistä kuin siinä, että palasin koulusta tai leikeistä kylän rivitalokotien sijasta jalavien reunustamaa kujaa suureen taloon; tai siinä, että saatoin katsella kirkkoherraa kaukaisessa valkeassa messukaavussaan, ja samalla miettiä hiljaa mielessäni, että voisin istua hänen polvellaan ja työntää sormeni hänen kovan hohtavan kauluksensa alle.
Äitini oli päättäväinen ja hyvätapainen, kirkkoherran tytär, etevä pianonsoitossa ja kirjonnassa. Koska minulla ei pahemmin ollut mahdollisuuksia päästä yksityiskouluun, äiti ponnisteli aivan erityisesti antaakseen minulle hyvän kasvatuksen tuomat edut, ja toivoi aina, että pitäisin mielessä arvokkaan syntyperäni.
Eräänä sateisena iltapäivänä Wil Ifor Jones tuli leikkimään kanssani pappilan talleille. Wil oli luokkamme huimapää. Mutta hänen isänsä oli maatilalla renkinä, tunnettu kovasta työnteostaan, ryyppykausistaan ja ajoittaisesta vaimonsa hakkaamisesta.
”Nid fel yna mae gwneud”, Wil sanoi, kun en saanut hyrrääni pyörimään, ja silloin äitini tuli pyytämään meitä sisään teelle. ”Ei sitä noin tehdä, senkin pölkkypää.”
”Älä sinä nimittele Michaelia pölkkypääksi, Wil Ifor Jones, äläkä sinuttele häntä. Tietäisit oman paikkasi.”
Olin epämääräisen ilahtunut siitä, että minua pidettiin parempana kuin Wiliä, joka oli uskalias poika, ja katselin häntä uteliaana. Halusin kiihkeämmin kuin ikinä varmistaa, että meistä tulisi pysyvästi ystävät, mutta hän ei enää koskaan tullut pappilaan leikkimään, ja koulussa hän kohteli minua aika pitkään varsin karskisti.
Puutarhassa äitini käytti aina käsineitä, ja siskoni ja minä kitkimme rikkaruohoja kuuliaisesti hänen hienostuneiden huomautustensa tahtiin. Me kitkimme rikkaruohoja nurmikkoa reunustavasta kukkapenkistä, kun äiti leikkasi laakeripensaita, mutta kun hän oli poissa, me juoksentelimme laakeripensaiden ja alppiruusujen lomassa ympäriinsä.
Sisällä äiti komensi kotiapulaistamme Marya kuuraamaan keittiön suuret, neliskanttiset lattialaatat, tiskaamaan astiat, silittämään vaatteet, putsaamaan arinan ja tekemään kaikenlaisia muita kotitöitä, mitä meistä oli siskon kanssa hauska seurata vierestä.
”Mary!” komensi äiti eri äänensävyillä. ”Mari-mary! Mary-mari! Mary-tähän-taloon-tarvitaan-kaksi-tai-kolme-apulaista-yhden-sijaan!”
”Mary!” huhuili isä matalalla, ystävällisellä, kirkkoherramaisella äänellään. ”Oletko nähnyt piippuani, hattuani, hansikkaitani, punaista kirjaa, sinistä kirjaa, sitä, tätä tai tuota?”
Lihava ja ruma Mary uskoutui meille ja juttelikin kuin vertaisilleen, ja me omaksuimme Maryn mielipiteet. Hänellä oli liikaa töitä. Niin meistäkin. George Jones oli hoopo heppu. Niin meistäkin. Työhuoneessaan asuvan isämme muisti vuoti kuin seula. Niin meistäkin. Mary oli meidän opastajamme, elämänohjeiden antaja. Me olimme herkkäuskoista savea hänen punaisissa, kuuratuissa käsissään. Mikä hänelle oli oikein tai väärin, oli samaa meillekin. Me olimme hänen puolellaan.
Iltaisin hän luki meille lastenkirjoja englanniksi aavemaisen yksitoikkoisella nuotilla: Mitä Dobson sanoi oletko pilailutuulella opettaja on poissa voisimme kätkeä herkkurasian hänen työhuoneeseensa liian vaarallista sanoi Peers…
Mary nautti tarinoista yhtä paljon kuin mekin ja kertoi meille, mitkä niistä olivat parhaita ja mistä taas ei ollut mihinkään. Mary sanoi olevansa englantilainen. Hänen isänsä oli syntynyt Chesterissä mutta osasi kyllä puhua kymriä, jos häntä vain huvitti. Vain vanhat metodistit puhuivat jatkuvasti kymriä. Niin se oli meistäkin, ja me vastasimme isälle englanniksi, mikä luullakseni ilahdutti äitiä, Marylta omaksumaamme korostusta lukuun ottamatta. Mutta isä ei koskaan luovuttanut, vaikka arveli varmasti taistelevansa turhaan. Sen tähden siskoni ja minä siis puhumme mieluummin englantia. Se oli Maryn ajatus. Yksi hänen periaatteistaan.
Minä juoksentelen ympäri umpikatua, sanoi Albie, ja ohjaan kulkuani katkennut keppi käsissä, huulet moottorina.
”Minun isäni on linja-autonkuljettaja!” huudan kaikille, jotka sattuvat kulkemaan ohi. Isä tulee takaovesta teelle, viskaa jäykän koppalakkinsa sohvalle ja ripustaa nahkaisen rahastajanlaukkunsa oven taakse.
”Täpärä tilanne tänään, S-mutkassa, Pantbachin ja Pydewin välillä.”
”Niinkö, Dic. Mitä kävi?” äitini ääni on lempeä ja kärsivällinen.
”Juuri kun olin päässyt ensimmäisestä mutkasta, joku tomppeli kaahasi minua päin. Enhän minä nyt pensasaidan läpi voinut nähdä.”
”No, et tietenkään, Dic.”
”Tyypillä oli tuuria, että ajoin hitaasti tai se p…” Isä katsahtaa minuun eikä jatka lausettaan loppuun.
”Vähältä piti. Olisi pelkkää romua!”
”Voi voi.” Äiti pudistelee päätään ja minusta tuntuu, että haluaisin itsekin tehdä niin. ”Otatko lisää teetä, Dic?”
”Diawch, Nel!
Kuulin tänään hyvän jutun varikolla. Muistathan pikku Archien, sen Llansannanista olevan miekkosen, rahastajana yhdessä kaksikerroksisista busseistamme. Siis sen lyhyen kaverin, aivan pikkuisen. Sen, joka sanoo aina ’Matkaan, John Jones’, samalla kun kilauttaa kelloa?”
”No, jos totta puhutaan, en muista, Dic bach.” Äiti viipaloi näppärästi leipää ja leikkaa voita vahtien samalla kiehumispisteessä olevaa vesipannua, isän lautasta ja minua.
”Diawch, kyllähän sinä tiedät, Nellie! Kamalan kiivas niin pieneksi mieheksi. Oikea paholainen.
No, oli miten oli, hänelle tuli kinaa yhden Royal Yellown hepun kanssa. Arvaa, mitä hän teki?”
”Ei aavistustakaan.” Äiti kallistaa päätään sivulle odottavaisena. Isä on dramaattisesti hetken hiljaa nyt kun äiti on suonut kaiken huomionsa hänelle.
”Heitti miestä lipunrei’ittimellään!”
Äiti näyttää tyrmistyneeltä ja säikähtäneeltä, mutta isä vain nauraa, joten minä tiedän, ettei ole hätää.
”Niin teki. Heitti miestä rei’ittimellään!”
Isä röyhtäisee. Kun istuu koko päivän, puristaa isoa rattia, joka tärisee jatkuvasti, tuijottaa mutkittelevia teitä ja hengittää pakokaasuja joka henkäyksellä, ei ole ihme, hän sanoo itsekin, että ruoansulatus reistailee.
”Minut jyristellään vielä leivän eteen hengiltä”, hän toteaa aika usein. Vitsaillakseen. Isä tykkää kovasti vitsailla.
”Kunpa saisin jatkaa tällä kehäreitillä aina vain, Nellie”, isä sanoo ja juo samalla teekupillista seisaaltaan avoimen takaoven luona. ”Mukava käväistä kotona teellä. Paljon mukavampaa kuin ajaa maaseutureittiä.”
”No, pyydä sitä, Dic. Jos voisit vaikka saada siirron.”
”Niin minä teen, Nel.”
”Nel! Nel!”
”Tässä sinulle teetä, Dic. Mikä hätänä?”
”Kiitos. Hörppy vain. Kiirettä pitää. Varikolla puhutaan, että Foster’s meinataan myydä Royal Yellowlle. Ei sitä tiedä. Paha mennä sanomaan.”
”Jim Morris meinasi, että linja-autohommissa on tällä hetkellä parhaat työpaikat. Ei tule niin herkästi potkuja. Ei sitä tiedä. Paha mennä sanomaan.”
”Nel! Nel!”
”Tässä sinulle teetä, Dic.”
”Anteeksi, Nel. En voi viipyä pitkään. Puhutaan, että Royal Yellowlla voisi tulla lakko. Oletko kuullut siitä?”
”Ei sitä tiedä, mitä oikein uskoa, Dic bach. Ei sitä tiedä.”
”Paha mennä sanomaan. Nyt pitää joutua. Äläkä sitten passaa niitä vieraita liiaksi, Nel. Hei vaan, pikkuinen.”
”Hei hei, isä.”
Kiiltävälippainen lakki taas päässään ja rahastajanlaukku olalla hän kääntää katseensa meihin, hymyilee kesken askeleen kulkiessaan keittiön ikkunan ohi.
”Hei sitten, isä. Aja varovasti, isä. Hei hei! Hei hei!”
Ensimmäisen kerran, kun saan viedä peltikannussa kuumaa teetä pellolle, missä isä ja Llew ovat leikkaamassa pensasaitoja, sanoi Iorwerth, on talvi ja minulla on päällä paksu kerros vaatteita.
”Pensaiden leikkaamiseen käytetään kahden jalan mittaa, eikö, Llew?” Isä on iloinen, kun juoksentelen hänen kintereillään. Kaikki, mitä hän sanoo, tuntuu iloisemmalta, kun tuuli kuljettaa sanoja. Sisällä hän on aina vakavampi. ”Varovasti, poikaseni. Älä mene liian lähelle seisomaan, kultapieni!” Hän käyttelee vesuriaan kiihkeän innokkaasti, tuo solakka, harmaatukkainen mies vakosamettihousuissaan ja vanhassa, revenneessä takissaan. Puolet pensasaidasta on taltutettu ja siistitty ja toinen puoli sojottaa rönsyinä odottaen käsiksi käymistä.
Jos sattuisi vilkaisemaan isäni päiväkirjaa vuodelta 1926 – Bootsin isoa maanviljelijän päivyriä, jota hän säilyttää työpöytänsä laatikossa, – sieltä voisi lukea selostuksen siitä, miten hän päästi minut helmikuussa kylmällä säällä latoon seuraamaan, kun hän silppusi heinää viereisen navetan lämmössä nälkäisenä puhisevalle karjalle.
”Ohoi!” minä huusin ja hyppelin ympäriinsä.
Klak! Klak! Tsuk! Tsuk! Tsuk! päästeli öljymoottori, ja silppuri kolisi vimmatusti. Isä työnsi heinää kourua pitkin koneen tekohampaisiin. Petollisiin tekohampaisiin, sillä kun hän käänsi selkänsä, minä työnsin käteni niihin ajatellen, että saisin kokea tärisevän koneen hurmion, ja vaikka en muistakaan sitä, tekohampaat veivät sormeni ja vissiinkin silppusivat sen. Oikeassa kädessäni on nyt peukalon lisäksi kolme sormea ja tynkä. Kaikki huomaavat, että kirjoitan vasemmalla kädellä.
Minun mielestäni maalla kasvamisesta on etua, kevät, kesä, syksy ja talvi. ”Siitä on etua”, sanoi neiti Roberts, opettajamme, ”että kasvaa maalla, ja varsinkin maatilalla, eikö vain, Iorwerth?”
”Kyllä vain, neiti Roberts”, minä punastelen.
”On olemassa pikkulapsia”, neiti Roberts jatkaa, ”jotka asuvat suurissa kaupungeissa, eivätkä ole eläessään nähneet edes ruohonkortta.”
”Mikä sääli. Sääli”, koko luokkamme huokaa.
