Näyte suomeksi

Epp

Axel Jensen

Tänään minut herätti ikkunan takaa kuuluva moottorin ääni, tai no surina oikeastaan. Joku koputti ikkunaan sormenpäillään. Niin, pakkohan minun oli sitten mennä avaamaan, vaikka sää oli ankean harmaa. Onneksi ei tuullut. En kestä vetoa.

Ikkunan takana oli Epp, niin, sisarenpoikani Epp. Sisarenpoikani on nimittäin Epp aivan kuten minäkin. Hän oli lentelemässä. Hänhän ei soita ovikelloa niin kuin muut. Ehei, hän pörräsi ilmassa ikkunani takana 14. kerroksen korkeudella kuin jättiläiskimalainen, punakeltainen säiliö selässään ja kiiltävä rintapanssari täynnä namiskoita. Näppäimistöksikin sitä voisi sanoa. Se oli oikein vaikuttava. Näin oman peilikuvani hänen tummista lentäjänlaseistaan, yhden kuvan kummastakin linssistä. Ja oli hänellä myös kypärä. Varusteet olivat kunnossa, kuinkas muuten.

Äiti pyysi tuomaan sinulle terveisiä, Epp! hän huusi saadakseen äänensä kuuluviin lentorepun surinan yli.

Oli siinäkin kukonpoika! Tulla nyt tänne huutelemaan. Ei minua se haitannut, että hän kutsui minua Eppiksi. Ei laisinkaan, miksi olisi? Minä kyllä tiedän kuka olen. Ja sillä selvä. Sen kuin sanot Epp vain, ajattelin. Minä en ole sitä päättänyt, siis että pojallekin piti antaa nimeksi Epp. Päätöksen teki sisareni. Sama joka aina lähettää pojan tänne minun luokseni. Sisareni asuu Pøltissä. Minäkin asuin Pøltissä. Mutta en ole nähnyt sisartani yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän kuitenkin kirjoittaa, me käymme kirjeenvaihtoa, toisinaan saan kirjeitä ja niissä kerrotaan aina pikku Eppistä, Pøltissä asuvan sisareni mallilapsesta. Hänhän on menossa Matematiikkaolympialaisiin ensi syksynä, mokoma rääpäle. Siis jos kaikki menee hyvin. Hänellä on kuulemma laskupäätä, niin kuin sanotaan. Kuka tietää? Ehkä me saamme jonakin päivänä nähdä hänet Ruudussa? Koko tulevaisuus on Eppin varassa, sisareni kirjoittaa. Hänen ylpeilyllään ei ole mitään rajaa. Hän hemmottelee pojan piloille. Meidän elämämme valo, sisareni kirjoittaa pojasta kirjeissään. Senkin pikku pieru, sanon minä. Poika on kalpea kuin lakana jatkuvasta istumisesta opetuskoneissa. Hän näyttää ihan tytöltä. Sellaisenko käsiin valta pitäisi antaa! Pysykööt vain siellä mistä on tullutkin. Ja samat sanat sosiologeille. Pysykööt poissa meidän kerrostaloistamme haastatteluineen ja testeineen. Pelkästään meidän sektorillamme parveilee varmaan tuhansia sosiologeja. He analysoivat meitä jälkeenjääneitä. Meidän omaksi parhaaksemme, kuten he väittävät. Tuskin, minä en ainakaan usko. En pidä siitä että minua tutkitaan ja tarkkaillaan. Tiedän kyllä mikä on hyväksi minulle. Ja ymmärrän sitä paitsi, että sosiologit tarvitsevat minua tutkimuksiinsa, minä en tarvitse heitä Olen toisin sanoen niskan päällä. Ehdottomasti. Sellainen kehäkettu minusta on vuosien varrella sukeutunut Mutta he saisivat pysyä poissa. Epp samoin. Turhaan hän tänne tulee leveilemään kuin mikäkin Eppe tai Eppen, kun kerran on vasta Epp. Pysykööt vain siellä Opetuskoneinstituutissaan. Me täällä talossa 982 olemme tyytyneet merkityksettömiin nimiimme ja ahtaisiin asuntoihimme. Jättäisivät meidät rauhaan.

Jaa, vai niin, Epp! minä huusin. Viehän terveisiä takaisin! huusin. Ja toivota oikein hyviä vointeja!

Sen teen! hän huusi. Ja sitten hän lensi tiehensä, mennä suristeli korkeiden kerrostalojen lomassa kädet housunsaumoja puristaen ja jalat oikoisenaan ilmassa. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut matkaansa Oblidorin keskustan suuntaan, hän teki yllättävän täyskäännöksen talon 978 kohdalla ja lähti laskeutumaan monumenttiamme kohti naputellen rintapanssarissaan olevaa näppäimistöä. Valtavankokoiset teräshahmot olivat juuri lakanneet halaamasta toisiaan. Nyt ne taivuttivat polviaan ja nojautuivat taaksepäin pyörivällä alustallaan, nostivat ruostumattomat kätensä hitaasti otsalleen ja ikään kuin tähyilivät yli universumin. Näytti siltä kuin sisarenpoikani olisi tuntenut tiettyä nautintoa tarkkaillessaan patsaita lähietäisyydeltä. Niiden olisi tarkoitus esittää Kargonia ja Jarosia. Gambolian suuria sankareita. Kargon ja Jarosi olivat vapaaehtoisia, jotka ammuttiin avaruuteen. Mutta he eivät palanneet koskaan takaisin. He häipyivät kuin tuhka tuuleen, kuten sanotaan. Siitä on jo monta vuotta. Mutta heitä pidetään suurina sankareina, ja taloryhmän hallitus on osoittanut suurta kunnioitusta ja huomaavaisuutta meitä kohtaan ikuistamalla heidät talojemme keskellä olevalle yhteisaukiolle. Patsaat liikkuvat öljyssä, ne pyörivät öljyssä hitaasti ympäri ja ympäri. Niiden pienimmätkin sorminivelet taipuvat, niin, kaikki mitä suinkin raajoiksi ja niveliksi kutsutaan liikkuu ihan kuin oikeassa elämässä. Ne voivat muun muassa osoittaa ylöspäin kohti meitä automaatioeläkeläisiä, jotka istumme omissa pikku yksiöissämme ja katselemme kuinka ne kiertävät hitaasti ja majesteettisesti akselinsa ympäri. Yöllä, kun vedän verhon sivuun ja katson valaistuja jättiläisiä jotka tanssivat alhaalla nurmikolla hidastettua piirileikkiään, allegro boleroa, teräsbalettia, jos sellainen sanonta sallitaan, niin minusta tuntuu kuin lävitseni säteilisi jotain ikuista.

Vaikutti muuten siltä että Epp oli tyytyväinen, hän oli kai katsellut kyllikseen, mokoma hikipinko, sillä nyt hän alkoi vilkuttaa ja viittilöidä minulle alhaalta monumentin juurelta. Minä kohotin käteni ja vilkutin takaisin. Ja kun me olimme toistelleet samaa liikettä ja vilkuttaneet toisillemme vähän aikaa, hän tarttui taas kiinni housunsaumoistaan ja kohosi nopeasti ilmaan suunnaten lentonsa yhteisaukiolta kohti taloa 978, hän näytti ihan entisaikojen urheilusukeltajalta joka potkii vauhtia räpylöillään noustessaan vedenpintaan. Lentorepun surina kaikui betoniseinistä. Hän lensi pimeään kuiluun, talojen 978 ja 980 välisiin varjoihin. Niin, voisi sanoa että hän katosi kerrostalokäytävään.

Talossa 980, oman ikkunani korkeudella, näin kasvot, yksinäisen kaljun miehen. Olen nähnyt hänet aiemminkin, mutta hän on liian kaukana jotta erottaisin hänen kasvonpiirteensä. Lisäksi näköni ei ole niin hyvä kuin sen pitäisi. En ole likinäköinen, en ainakaan usko, enkä myöskään kaukonäköinen, joten minua voisi kenties parhaiten sanoa puolisokeaksi. Mutta erotin että hän oli kalpea ja kaljupäinen, niin, vanhahko mies. Hänellä oli keltainen huivi kaulassaan. Hän seisoi vain, täysin liikkumatta. Luultavasti hän on entinen kaivostyöläinen, melkein kaikki talon 980 asukkaat ovat aikanaan työskennelleet Timdkn malmikaivoksilla. Heidän asentamisensa tapahtui kauan ennen kuin tapettiteollisuus robotisoitiin ja minut asennettiin. Huomasin hänet ensimmäisen kerran monta vuotta sitten. En tiedä kuka hän on, mutta me tuijotamme toisiamme usein aamuvarhaisella, niin, tuijotamme vain, kunnes jompikumpi antaa periksi. Hän antaa yleensä aina periksi ensimmäisenä. Myös tänään hän antoi periksi ensimmäisenä. Vai sillä lailla, ajattelin. Ja sitten vedin taas verhon ikkunan eteen ja käännyin kohti hämärää asuntoani. Marssin suoraan kananmunan luokse. Se odotti valmiina keitettäväksi. En sano että munat odottivat valmiina keitettäviksi, sanon että muna odotti valmiina keitettäväksi, sillä en koskaan keitä aamiaiseksi enempää kuin yhden munan, joten minulle muna on yksinkertaisesti muna eikä mikään muu kuin muna. Aamiaismunan keittämiseenhän menee normaalisti neljä ja puoli minuuttia, joten jos olen ahkera ja keskityn ainoastaan munankeittoon enkä mihinkään muuhun, tiedän mitä seuraavat neljä minuuttia ja kolmekymmentä sekuntia tuovat tullessaan. Haluan olla oman itseni herra ja ajatella juuri sitä mitä mieli tekee. Niinpä menin munan luokse. Annoin Eppin olla Epp, unohdin kaiken muun, mittailin munaa tarkasti katseellani, tunnustelin sitä sormenpäilläni, punnitsin sitä kämmenelläni, seisoin silmät kiinni ja ikään kuin otin yhteyden munaan ennen kuin asetin sen munaverkkoon ja laskin verkon varovasti kattilaan. Ensin tarkistin kuitenkin että vesi oli oikeanlaista, siis että se kiehui mutta ei liian kovaa, nimittäin jos munaverkon laskee kattilaan silloin kun vesi kiehuu liian kovaa, on olemassa riski että muna halkeaa ja osa valkuaisesta pursuaa veteen. Liian kovaa kiehuvan veden ja munan lämpötilaero on yksi tekijä, joka uhkaa halkaista munankuoren, ja toinen on se että muna pomppii ja heittelehtii edestakaisin liian kovaa kiehuvassa vedessä. Tiedän hyvin, että useimmat meidän planeettavyöhykkeellämme säteilyttävät munansa kypsiksi, mutta minä olen onneksi niin vanhanaikainen että käytän kattilaa ja vettä, samoin kuin varmasti olen yksi niistä harvoista jotka istuvat öisin valveilla ja kirjoittavat itselleen raportteja kynällä ja musteella. Samalla hetkellä kun muna hipaisi kattilan pohjaa, irrotin otteeni munaverkosta, nojauduin eteenpäin ja katsoin miten hiekka alkoi valua lasikupista toiseen vanhassa hyvässä tiimalasissani, se valui kauniisti ja tasaisesti pienenä virtana läpi ohuen, niin, lähes näkymättömän kanavan tai käytävän, joka päästi innokkaasti tungeksivista hiekanjyvistä lävitseen vain muutaman kerrallaan. (Tiimalasissani ei muuten ole hiekkaa vaan tiilipölyä Toisin sanoen murskattua tiiltä. Se näyttää paprikajauheelta. Ihan vain sivuhuomautuksena.)

Kun tiimalasin toinen kuppi oli tyhjä ja toinen sitä vastoin täysi ja neljä ja puoli minuuttia oli kulunut loppuun ja muna keitetty valmiiksi, työnsin sivuun paperipinot, mustepullon, kynän, sakset, liimapurkin, pensselit, värikynät, luettelot ja albumit, niin, yksinkertaisesti tein pöydälle tilaa munakuppia ja suolasirotinta varten ja istuuduin syömään. Mutta ensin kumarsin. Kumarran aina ennen kuin aloitan. Kumarran munalle ennen kuin keitän sen, ja kumarran ennen kuin aloitan munansyönnin. Joten kumarsin. Ja kun olin kumartanut, otin lusikkani ja koputtelin sillä munaa varovasti, ja kun se oli tehty, laskin lusikan pöydälle ja ryhdyin nyppimään pieniä kuorenpalasia munan päältä. Sitten otin taas lusikan, ja nyt kuorin pois himmeän valkoisen kalvon eli munakalotin osasta joka ulottui munakupin reunan yli.

Vasta sen jälkeen saatoin varmistaa, oliko muna kovaksi vai pehmeäksi keitetty.

Nojauduin sen ylle.

Muna oli täydellinen. Kypsyydeltään juuri sopiva. Se ei ollut liian pehmeä eikä myöskään liian kova, se oli juuri sopivan kypsä, aivan täydellinen.

En sinänsä ollut yllättynyt, koska olin seurannut tiimalasia tunnollisesti ja minulla oli kaikki edellytykset onnistumiseen, mutta minut valtasi silti hiljainen riemu ja tyytyväisyys siitä että muna oli niin auliisti ja harmonisesti mukautunut mittaamaani aikaan ja kypsynyt täydellisyyteen, kuten sanotaan. Ripottelin suolaa munankannelle, ja kun olin saanut sen tehdyksi, vein lusikan suuhun.

Söin hyvin hitaasti. Muna ehtisi jäähtyä kylmäksi kauan ennen kuin olisin syönyt sen loppuun. Niin, munan syömiseen kuluisi enemmän aikaa kuin sen keittämiseen. Mutta olin varautunut siihen. Olen itse suunnitellut ajankäyttöni. Olen punninnut mielessäni sitäkin että asettaisin tiimalasin pöydälle, suolasirottimen ja munakupin väliin, niin että voisin antaa tiilipölyn valua neljä ja puoli minuuttia jokaisen munalusikallisen välissä. Aikaa minulla on kylliksi, vaikka en istukaan toimettomana ja ime pillereitä ja kuihdu pois hyödyttömyyttäni, kuten niin monet muut tässä talossa, minulla on suorastaan useampia rautoja tulessa yhtaikaa. Voin vakuuttaa että niin on. Mutta ajanpuute ei ole se mikä estää minua käyttämästä tiimalasia munalusikallisten välin mittaamiseen. Eikä myöskään se että kylmän kananmunan syöminen olisi minulle jotenkin vastenmielistä. Munahan ehtii jäähtyä kylmäksi jo kolmen ensimmäisen suupalan aikana, mikäli noudatan normaalia aamiaistempoani hyödyntämättä tiimalasia tarkan ja tasaisen ateriointirytmin mittaamisessa, ja syönpä sitten munani kylmänä perinteisellä tavalla tai jaan ajankäyttöni niin että pidän täsmälleen neljän ja puolen minuutin mittaisen tauon jokaisen suupalan välissä, niin, se nyt on loppujen lopuksi aivan yksi ja sama. Kun muna on kerran jäähtynyt, se pysyy kylmänä. Ei, syy siihen miksi en välitä vetää tiimalasia mukaan kuvioihin syödessäni kananmunaa on se että en halua hemmotella itseäni piloille. Jonkinlainen kuri ihmisen on elämässään säilytettävä. Vain hölmöt ja kypsymättömät mässäilijät haluavat väen vängällä nauttia kahdesta asiasta päällekkäin, niin, he oikein ahnehtivat nautintoja, niin, tappavat ilon yhdestä nautinnosta tukahduttamalla sen toisella.

Munan jälkeen minun piti käväistä pienillä tarpeilla, kuten sanotaan. Se oli äkkiä tehty. Usein, mutta äkkiä. Niinhän sanonta kuuluu. Tiesin mainiosti, mikä päiväjärjestyksessäni oli vuorossa seuraavaksi, joten kun olin käynyt vessassa, tulin takaisin huoneeseen, kävelin pöydän ohi keittiönurkkaukseen ja avasin säilykeheinäsirkkapurkin. Kaadoin heinäsirkat kulhoon ja vein ne Ilille. Se pörhisti minulle lehtiään, sen hedelmäinen suu alkoi sykkiä ja se imi kulhon viimeistä murua myöten tyhjäksi limaisilla lonkeroillaan. Heti kun sää lämpenee riittävästi, siirrän sen pöydältä ikkunalaudalle, missä se voi ahmia hyönteisiä niin paljon kuin jaksaa. Mutta toistaiseksi se joutuu tyytymään arkisin säilykkeisiin ja sunnuntaisin pieneen määrään murennettua lihaa. Pidän ikkunan suljettuna, sillä en halua altistaa kumpaakaan meistä vedolle tarpeettomasti.

Vasta nyt saatoin istuutua nauttimaan Ruudusta. Vaihdoin kuutoskanavalle ja katsoin aamureportaasia uusista roboteistamme mallia ”Gash-999”, joita ohjataan maanalaisista tukikohdista täältä Gambiliasta käsin mutta jotka murhaavat ihmisiä Ǒmissa, missä kaikki ovat hurjan laihoja ja lahjattomia, koska he käyttävät ravinnokseen vain maasta käsin kaivettuja juuria ja mukuloita. Uudet koneet ovat erittäin kiinnostavia, muun muassa siksi että ne kohottavat Ǒmin sodan henkiselle tasolle muuttamalla tai pikemminkin maskeeraamalla ǒmilaisten valituksen ja kuolonkorinan gambilialaiseksi sotilasmusiikiksi.

Olin muuten unohtanut, että me olimme paraikaa sodassa heitä vastaan. Mutta oikeastaan kyse lienee lähinnä harjoittelusta, musiikkirobottien testauksesta, niin ainakin olettaisin. En ole seurannut tilannetta viime aikoina kovin tarkasti, minulla ei ole ollut aikaa. Minkä lisäksi vointini ei ole kovin hyvä. Mutta onneksi ǒmilaisilla ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Pesen käteni koko jutusta, kuten sanotaan. Muut lakaiskoot oman ovenedustansa, minä lakaisen kyllä omani.