Näyte suomeksi

Syystarina

Tommaso Landolfi

Ensimmäinen luku

Tämän tarinan aikoihin sota oli vienyt minut kauas kotiseudultani. Kaksi voimakasta vierasta armeijaa taisteli tuolloin maaperällämme. Niiden harjoittamat julmat sotatoimet ja raakuudet kuluttivat väestön voimia. Valloittaja-armeija perääntyi hitaasti maan halki kannoillaan toinen, jota kutsuttiin vapauttajaksi. Perääntyjän vaatimukset liittyä sen joukkoihin ja luovuttaa sille omaisuutta tai isänmaallisuushenki tai vain pyrkimys poliittiseen puolueettomuuteen pakottivat monet hakemaan kuukausien tai jopa vuosien ajaksi turvaa syrjäisiltä ja tiettömiltä seuduilta, missä he joutuivat elämään erossa toimeentulonsa lähteestä, omaisuudestaan ja perheestään. Piilosta käsin ne, joilla oli mahdollisuus ja halu, järjestivät aseellista vastarintaa tai jopa hyökkäystoimintaa. Toiset ainoastaan vastustivat valloittajien määräyksiä passiivisesti, loput pyrkivät yksinkertaisesti vain pysyttelemään erossa selkkauksista.

Niin kuin jo kerroin, minäkin kuuluin tähän joukkoon, ja elämäni oli pitkään lainsuojattoman elämää. Vietin piileskelevän ja takaa-ajetun maantierosvon elämää luoksepääsemättömien ja vaikeakulkuisten taipaleiden takana. Minulla oli paljon kohtalotovereita. Välillä tapahtumat toivat meitä yhteen, välillä erottivat. Lopulta vaelsin yhden toverini kanssa vuoristoiselle seudulle, joka villistä luonnostaan huolimatta sijaitsi lähellä niin kutsuttua sivistynyttä maailmaa. Eräänä myöhäissyksyn päivänä teimme epäonnisen päätöksen kulkea kahta eri reittiä iltaan asti. Sovimme kohtauspaikan illaksi ja erosimme toisistamme metsäisellä ylärinteellä, sillä alempana olimme havainneet nopeasti etenevän suuren sotilasryhmän. Emme kuitenkaan tavanneet toisiamme enää koskaan.

Vietin koko aamupäivän metsässä. Keskipäivän aikaan alkoi sataa rankasti, ja minun oli pakko hakea suojaa. Mikä tahansa maja olisi kelvannut minulle asutun, kunnollisen talon puutteessa. Tullessani ulos metsän suojasta törmäsin kuitenkin toiseen suureen sotilaspartioon, joka oli kiivennyt ylärinteille etsimään kutsunnasta kieltäytyjiä. Sotilaat käskivät minua pysähtymään, ja kun en totellut, he ampuivat muutaman kiväärinlaukauksen minua kohti. Ryntäsin takaisin sinne mistä olin tullut, ja toivoin, etteivät he uskaltaisi seurata minua tuntemattomaan metsään. Pian kuitenkin kuulin heidän rymistelevän perässäni. He olivat kannoillani. Näin ainoaksi vaihtoehdoksi paeta kohti vuoren jylhää huippua. Yritin johtaa takaa-ajajiani harhaan tekemällä laajoja, voimille käyviä kierroksia ja täyskäännöksiä ja samalla yritin olla etääntymättä liikaa iltaisesta kohtaamispaikastani. Sotilaat olivat järjestäytyneet viuhkamaiseksi rintamaksi, jos he olisivat saaneet minut kiinni, olisin päässyt hengestäni. Kaiken lisäksi reittini varrella oli muitakin partioita, jotka huomaamattaan katkaisivat tieni. Jälkiäni seuraava partio jatkoi etsintöjä auringonlaskuun asti. Pääsin sillä kertaa turvaan, mutta olin joutunut kauas alkuperäisestä reitistäni. Maidonvalkea hämärä alkoi laskeutua. Päätin jäädä yöksi paikoilleni, ja lukija voi kuvitella, miten vietin sen noin tuhannen viidensadan metrin korkeudessa, läpimärkänä, miltei kokonaan ilman ruokaa ja vailla minkäänlaista suojaa. Yö kuitenkin kului, ja auringon noustessa heräsin lyhyestä horroksesta kylmään viimaan.

Minulla ei ollut pienintäkään toivoa löytää kumppaniani, jonka arvasin paenneen yön aikana muualle. Minulla ei siis ollut mitään syytä palata takaisinpäin, vaan minun kannatti edellispäivän tapahtumien takia pysytellä sieltä etäällä. Tarkastelin korkealta katselupaikaltani ympäröivää vierasta seutua, ja minusta näytti siltä, että vuorten välissä häämötti laakso, joka saattoi hyvinkin olla asuttu mutta samalla syrjäisen sijaintinsa takia suojassa sotatoimilta. Päätin pyrkiä sinne. En kuitenkaan ollut päässyt vielä edes rinteen alapuolelle, kun jo näin partion, joka oli tulossa suoraan minua kohti. Onneksi sotilaat eivät vielä olleet huomanneet minua. Päivä kuluikin vahtimisen ja pakoilun merkeissä kohtaamisia vältellen, enkä päässyt yhtään lähemmäs itselleni asettamaa päämäärää. Niukat elintarvikkeeni olivat loppuneet jo aamulla, ja tunsin voimieni ehtyvän. Päätin yrittää kohti laaksoa hinnalla millä hyvänsä, vaaroja uhmaten ja käyttäen hyväkseni sitä vähää päivänvaloa, joka vielä hiipui seudun yllä. Aloin laskeutua alemmas pysytellen mahdollisimman paljon metsikön suojassa.

Pian saavuin vuorten keskellä aukeavaan avaraan ja louhikkoiseen solaan, joka jatkui lähes suorana kohti noin tuhat metriä alempana olevaa ylätasankoa. Solan seinämät olivat kauttaaltaan rehevän kasvillisuuden peitossa. Paikan villi kauneus ja raskas, kolkko tunnelma, joka tuntui kuin leijuvan ilmassa, tekivät minuun säälittävästä tilastani huolimatta syvän vaikutuksen, jota en ole milloinkaan unohtanut. Myös äärimmilleen virittyneet aistini saattoivat vaikuttaa vaikutelman syntyyn. Olin jo puolivälissä rotkoa kun pysähdyin miettimään. Vaikka olin aiemmin ollut varma suunnitelmastani, tajusin nyt, että laskeutuminen laaksoon päivänvalossa merkitsisi mahdollisesti juoksemista suoraan vihollisen syliin, sillä sotilaspartioilla oli usein tapana leiriytyä vuoristossa juuri sen helppokulkuisimpiin kohtiin. Toisaalta pimeässä en olisi pystynyt liikkumaan tuossa tuntemattomassa maastossa enkä varsinkaan löytämään minulle välttämätöntä yösijaa. Kaiken lisäksi rotko oli käynyt lähes mahdottomaksi kulkea. Valtavia sileäpintaisia lohkareita, jotka nojailivat toisiaan vasten, tuskin erotti niiden välistä kasvavan runsaan ryteikön seasta. Pohtiessani vaikeaa tilannettani silmiini osui jotakin, joka saattoi olla jonkinlainen reitti solan poikki. Keinoteltuani itseni alemmas näin, että se todellakin oli paimenpolku, vaikkakin lähes huomaamaton ja tunnistettavissa lähinnä siellä täällä maassa näkyvistä vuohen jätöksistä. Solan ylitettyään polku haarautui kahtia. Lähdin seuraamaan sitä, koska ajattelin sillä tavoin välttäväni joutumasta alemmas ihmisten näkyville ja mahdollisesti ennemmin tai myöhemmin löytäväni myös paimenmajan. Oli enää päätettävä kumpaa polun haaraa seuraisin. Valitsin umpimähkään vasemman. Nousin rinnettä ylös ja ylitin harjanteen. Sen takana minua odotti iloinen yllätys. Se, mitä olin etsinyt luottamatta paljoakaan onnistumisen mahdollisuuksiini, näkyi alhaalla edessäni vain muutaman kiväärinlaukauksen matkan päässä: asuinrakennus! Talo, jonka savupiipusta kaiken lisäksi nousi kosteaan ja jo lähes pimeään iltaan tuulessa tanssiva savukiehkura. Näkymä oli itsessään ehkä hieman suruvoittoinen, mutta minun silmissäni se oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Sydämeni oli pakahtua ilosta kävellessäni kohti pelastavaa suojaa.

Talo sijaitsi kiviröykkiöiden ja kallioisten kukkuloiden ympäröimällä pienellä ylätasangolla, eräänlaisella porrastasanteella, jonka reunoilta nousi kolme mahtavaa rinnettä. Talo, johon kuului myös ulkorakennuksia, oli kookas ja näytti varakkaalta. Se oli luultavasti enemmänkin herraskartano kuin maatila. Siellä olisi varmasti ruokaa ja lepopaikka, mikäli niitä vain minulle tarjottaisiin.

Totta puhuen olin alkanut tajuta suunnitelmani ongelmallisuuden. Vaikka ihmiset tuohon aikaan auttoivatkin kulkijoita kaikin mahdollisin tavoin, koska näkivät kaikissa vainotun isänmaanystävän, he myös tiedostivat vaarat, joihin asioihin sekaantuminen saattaisi johtaa. Voisiko kaltaiseni epäilyttävä, aseistettu, likainen ja tuntematon mies, jolla oli pitkä parta ja kaikin tavoin villiintynyt olemus, olettaa pääsevänsä öiseen aikaan taloon, joka sijaitsi yksin syrjäisellä vuoristoseudulla? Otettaisiinko minut vastaan seudulla, jossa patrioottien lisäksi kuhisi myös rikollisia, vakoojia ja pettureita? Oli todennäköistä, että talossa asui vain naisia ja vanhuksia, eli se osa väestöstä, jolla oli jonkinlainen mahdollisuus säästyä - ellei nyt kaikilta niin ainakin joiltain - valloittajien sortotoimilta ja joka siitä syystä uskaltautui jäämään kotilieden ääreen. Luultavasti nämä suojattomat asukkaat sulkeutuisivat visusti sisään eivätkä avaisi minulle ovea. Yksinäni en mahtaisi paljoakaan sisältäpäin teljetylle ovelle.

Päätin kaikesta huolimatta yrittää vedota talon asukkaiden inhimilliseen säälintunteeseen. Lähdin metsän suojasta ja ylitin kesannolla olevan pienen pellon sekä rakennusta ympäröivän entisen hedelmä- tai koristepuutarhan. Toivoin tapaavani jonkun pihalla, mutta talon ympäristö oli täysin autiona, missään ei näkynyt ristinsielua, ei edes kotieläimiä. Tuon seudun koirat olivat erityisen äkäisiä, ja minua hämmästytti, ettei kimppuuni hyökätty. Illan hämärä oli jo väistynyt lähes täysin pimeyden tieltä, ja minun oli vaikea hahmottaa ympäröivää maastoa. Arvelin talon asukkaiden ja heidän eläintensä vetäytyneen jo yösijoille. Toisaalta en kuullut minkäänlaisia ääniä myöskään ulkorakennuksista, talleista, varastoista tai ladoista, joiden ohi nyt kuljin, vaikka oli selvää, että tila oli asuttu. Siitä oli riittävänä todisteena savupiipusta nouseva savu, jonka olin nähnyt viittätoista minuuttia aikaisemmin.

Kuljin hämärtyvässä illassa tummana häämöttävän julkisivun juurelle. Sen edessä oli laaja terassi, jolle pääsi nousemaan kahta eri portaikkoa pitkin. Rakennuksen suuri pääovi avautui terassille. Huomasin portaikkojen reunakaiteilla kivestä veistettyjä koristepyramideja ja - kuulia, jollaisia noilla main oli melkein kaikissa kolme–neljäsataa vuotta sitten rakennetuissa aatelishuviloissa. Huomasin myös, että terassin laatoituksen raoista kasvoi nokkosia ja muita rikkaruohoja ja että pääoven viereiseltä seinältä laasti oli rapissut maahan isolta alueelta. Heti ensi silmäyksellä oli selvää, että vanha rakennus oli hoitamaton ja lähes hylätty.

Missään ei näkynyt valoa, ja pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Talosta ei kuulunut pienintäkään ääntä. Tuntui siltä kuin jopa ympäristön vaimeat äänet olisivat äkkiä lakanneet. Etäisessä solassa virranneen puron ääni oli pitänyt minulle seuraa koko päivän, mutta nyt puro tuntui tyystin kuivuneen. Niin ikään sade, joka oli aamusta alkaen ropissut maahan, oli lakannut. Koko luonto vaikutti joutuneen outoon pysähtyneisyyden tilaan, ja tuntui kuin se olisi uhkaavasti pidätellyt hengitystään.

Pahaenteinen hiljaisuus koetteli jo ennestäänkin riekaleisia hermojani. Lähellä ovea sijaitseva ensimmäisen kerroksen kalteri-ikkuna oli täysin pimeänä. Huusin tervehdyksen. Ääneni kaikui onttona ympäröivässä hiljaisuudessa, eikä kukaan vastannut kutsuuni. Huikkasin vielä muutaman kerran, mutta lopulta tartuin päättäväisesti oven suureen kolkuttimeen ja kopautin sillä ovea lujasti. Talon onkaloista vastasi synkkä kaiku, joka sai minut värähtämään, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Odotettuani sopivan kauan kolkutin uudestaan kaksi kertaa vieläkin kovempaa, mutta taaskaan ei tapahtunut mitään. Se oli tietysti odotettavissakin, sillä normaalioloissa tavallinen kolkuttaminen ei enää näinä aikoina ollut tapana hyvissä aikeissa liikkuville ihmisille. Jos asukkaat eivät olleet vastanneet toistuviin kutsuihini, he tuskin vastaisivat kolkutukseenkaan. Jouduin selittämättömän kauhun valtaan, johon onnettomasta tilastani huolimatta sekoittui myös hieman uteliaisuutta. Minun oli saatava yösija, mutta sen lisäksi halusin saada selvän oudosta tilanteesta.