schwob_logo

schwob

 
Takaisin kirjaan

Näyte suomeksi

Yksinäisyys

Victor Català (Caterina Albert)

IV. SIIVOUS

Mila vietti kymmenen tai kaksitoista päivää naisellisen huuman vallassa: hän siivosi. Ovet ja ikkunat sepposen selällään, hame puolisääreen käärittynä ja hiukset sekaisin hän touhusi lakkaamatta auringonnoususta pimeään yöhön asti.

Kaikki oli ollut hänen saapuessaan kuin läävässä; seiniä ei ollut kalkittu vuosiin ja ne olivat täynnä sormenjälkiä, nimiä, kömpelöitä töherryksiä, kansanjuhlina paikalle kiivenneiden kävijöiden hävyttömyyksiä; herroina talossa sylen korkeudella maasta hämähäkit kutoivat kattoparruista roikkuen seittejä joka kulmaan; lattialla oli likakerros, joka piilotti alleen ties mitä, ja kaikkialla hirret kaipasivat kipeästi puusepän höyläystä…

Koko talossa riitti työsarkaa siistijälle, mutta yläkerrassa keittiö ja alakerrassa kappeli olivat ylitse muiden.

Äkkiseltään Milaa kauhistutti eniten keittiö, sillä siellä hänellä olisi kaikkein runsaimmin puunattavaa.

Kuka voisi saada nuo nokiset seinät ja katon kirkkaiksi? Mitkä voimat kiskoisivat pois tiskialtaan kovettuneen liejun? Kuka kykenisi palauttamaan kiillon kaikkiin nauloissa sikin sokin riippuviin kupari- ja messinkiesineisiin täynnä hometta ja kärpästen jätöksiä pölykuoren alla?…

Nähdessään hänet niin masentuneena paimen lohdutti häntä: – Tiedättekö, tämä pyhättö on kuin pieni taivas, mutta jos taivaassa ei olisi siistejä ihmisiä, sitä kutsuttaisiin muulla nimellä. Pyhätön entinen hoitajatar oli törkyisintä, mitä yhdenkään äidin kohdusta on syntynyt. Täällä viettäminään kymmenenä vuotena hän ei edes yhtä kirottua kertaa vaivautunut tarttumaan luutaan… Silloin, kun hän kasvatti porsaita, pyhimyksiltä ei koskaan puuttunut seuraa, ja kun oltiin pöydässä syömässä, kanat tulivat nokkimaan lautaselta. Kun en sairastunut täällä kesäisin, totesin, etten ole, nähkääs, samaa tekoa kuin muut ihmiset… Ripittäydyin jopa kirkkoherralle tuhoisista ajatuksista, joita mieleeni juolahti, ja silloin kirkkoherra antoi heidän kuulla kunniansa, mutta turhaan: ei ihminen hevin luonnolleen mitään mahda. Hänen ei auttanut muu kuin lähettää heidät matkoihinsa… Talot eivät pidä itseään järjestyksessä omin päin, luulisin, ja naisparasta ei ollut pitämään järjestyksessä yhtäkään taloa. Mutta te! Ei teidän tule näin vähästä lannistua… Muutamalla pölyhuiskun heilautuksella saamme paikat hohtamaan…

Mila sulki silmänsä ja heittäytyi pää edellä työhön kuin uimari mereen. Matias olisi halunnut viedä hänet ensin Muronsiin ja kymmeniin muihin paikkoihin tarkoituksenaan ennen kaikkea siirtää vaimonsa ilmoittamaa suursiivousta, joka huolestutti hänen velttoa laiskurin mieltään, mutta Mila kieltäytyi ehdottomasti.

– Niin kauan kuin talo on kuin lantakasa, älä tule ehdottelemaan minulle retkiä; sinä voit mennä sinne yksin, tapaamaan kirkkoherraa ja hakemaan ruokatarvikkeita…

Ja Matias joutui alistumaan ja antamaan hänen tehdä oman päänsä mukaan ja toimimaan itse puolestaan muonitusmestarina kunnes kaikki olisi kunnossa. Loppujen lopuksi se homma oli hänelle mieluisampi kuin jatkuva veden hakeminen kaivosta ja kaikki vaatimukset, joilta hän ei saanut hetkenkään rauhaa, kun vaimo vain näki hänet lähettyvillään. Mila päätti edetä järjestelmällisesti siedettävimmästä hankalimpaan aloittaen yläkerrasta ja päätyen alakertaan eikä astunut kappeliin, ennen kuin kaikkialla muualla oli niin tahratonta ja siistiä, että paimenen mukaan oli kuin enkelit olisivat nuolleet paikat puhtaiksi.

Mutta heti kun luudat ja huiskut pääsivät kappelissa valloilleen, vuoren olisi voinut luulla luhistuvan. Pyhimykset vapisivat alttareillaan, rotat pakenivat säikähdyksissään joka nurkasta, lahonneiden reunalistojen palasia tippui, vahajalat ja -kädet halkeilivat… Ja keskellä melskettä ja paksuja, tukehduttavia pölypilviä näkyi urheasti häärimässä ja hyörimässä Mila, joka käsitteli kaiken läpikotaisin ainoatakaan sopukkaa tai aukkoa unohtamatta. Siivouskuume oli vallannut hänet niin hullun lailla, että hän suorastaan hekumallisen innokkaana antautui täysillä tuohon mullistavaan touhuun.

Ja kas, eräänä iltapäivänä, kun hän oli kavunnut alttarin päällä olevalle reunukselle raapimaan steariinia enkelin muotoisen kynttilänjalan sormien välistä, hän huomasi yhtäkkiä, että hämärtyi, käänsi päänsä ja näki kappelin kynnykselle seisahtuneen miehen.

Kiireesti ja hieman hämillään hän laskeutui alttarilta yrittäen estää sääriään juurikaan näkymästä. Hän oli punastunut ja hieman hermostunut; kristallinkirkkaat silmät hohtivat pölystä valkeiden ripsien alla, ja punainen huivi, jonka hän oli sitonut päähänsä hiusten peitoksi, sai hänet näyttämään rasavilliltä nulikalta.

Mies jäi katsomaan häntä yllättyneenä. Hän oli keski-ikäinen huonosti pukeutunut talonpoika virttyneessä sinisessä samettitakissa ja rikki kuluneissa keltaisissa punosvyöllä sidotuissa vakosamettihousuissa. Hän kulki rinta ja jalat paljaina ja päässään myssy, jonka alareunaa ei ollut taitettu ja jonka kärki oli taaksepäin, niskan ja korvan välissä. Myssyn alta pisti esiin luiseva öljyn värinen harjanne ja tuuheat kulmakarvat, jotka peittivät alleen syvällä kuopissaan olevat epämääräisen väriset pienen pienet silmät, jotka liikkuivat levottomasti kuin kaksi hyönteistä pöheikössä.

– Hyvää päivää, Mila sanoi hänelle.

Mutta mies tuijotti häntä kulmakarvojen alla olevista onkaloista liikahtamatta eikä vastannut tervehdykseen.

Mila tunsi punastuvansa lisää tuntemattoman katseen alla ja hymyili vaivautuneena. Silloin mies kuin tajuihinsa palaten käänsi kätkössä olevat silmänsä pois ja alkoi myös nauraa.

– Huhhuhhuu!… Hyvää päivää… Hänen äänensä oli käheä ja hän nauroi teennäisesti sulkien silmänsä ja kääntäen ylähuultaan sisäänpäin. Hänen niin tehdessään ylähampaat ja ikenet tulivat näkyviin, ja Mila huomasi heti, että hänen hampaansa olivat kuin valkoisia ja hohtavia pieniä kiviä ja ikenensä punertavat, lähes suklaan väriset.

Mies raapi vyötäröään käsi housujen reunan sisällä, ikään kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä. Yhtäkkiä hän mumisi ääni keinuen ja kohdistamatta katsettaan mihinkään, että oli tulossa alas Peu de Gallista, läheltä Cimaltia, ja että oli kovin janoinen ja oli tullut sisään pyytääkseen vesikulausta.

– Toki, Mila virkkoi hyväntahtoisesti. – Peremmälle, peremmälle!

Ja makuuhuoneeseen johtavia pieniä portaita pitkin he kulkivat koko talon läpi keittiöön saakka.

Mila ojensi miehelle tuolin ja kannun, mutta tämä ei halunnut istuutua: hän tahtoi vain sammuttaa janonsa, ja joi pitkään, pitkään… Hänen kurkustaan kuului rytmikäs ääni kuin tyhjenevästä pullosta, ja hänen terävä, valtava aataminomenansa nousi ja laski silmiinpistävästi. Juotuaan hän huoahti tyytyväisenä, ja koska oli aivan hiessä, hän riisui myssyn pyyhkiäkseen päätään.

Silloin Mila näki omituisimman otsan, jollaista oli eläissään katsonut: se ei näyttänyt ihmisen otsalta. Se oli pitkulainen kuin päärynä, otsan ja päälaen luut olivat painuneet kuin kovan puristuksen seurauksena, ja silmäkuoppien yllä oli ulkonemat, jotka muodostivat ohimolta toiselle kuin räystään: se oli myssyn alta pilkistänyt luiseva harjanne.

Mies kertoi, että hänellä oli tapana kulkea ennen aamun sarastusta vuorilla etsimässä uusia kaninkoloja, joihin viedä frettinsä seuraavana päivänä; että edellisellä viikolla hän oli saanut kuusi kania yhdessä päivässä, ja oli aikeissa pyydystää toisen mokoman ennen pitkää; että hän myi ne kaikki Muronsissa kievareihin ja herrasväen taloihin, ja että fretti oli pahempi jäljittäjä kuin poliisi…

Hän ilmaisi itseään vaivalloisesti, ja hänen puhuessaan hänen katseensa vältteli ihmisiä kuin hieman arasti ja pelokkaasti, ja hänen käheä äänensä oli tukahtua kokonaan, aivan kuin hänen kurkkuunsa olisi pantu kalvo.

Miehen lähdettyä pihan poikki matkoihinsa Mila palasi karja-aitauksen läpi ja alttarin taitse kappeliin.

Aurinko paistoi apposen avonaisesta ovesta sisään, levisi vinosti pitkin kivilattiaa ulottuen aina kuorin portaille saakka ja loi joka puolelle välkettä ja heijastuksia, jotka väreilivät iloisesti seinillä.

Mila nousi jälleen alttarille, ja hänen puhdistaessaan puisen enkelin kätöstä ja reittä häntä vaivasi ajatus:

– Missäköhän olen mahtanut nähdä tuon miehen? Sillä olen varma, että olen nähnyt hänet jossain. Muistan hyvin nuo oudot ikenet ja vitivalkoiset hampaat…

Mutta koska hänen laiska muistinsa ei suostunut tarkentamaan mielikuvaa, hänen hetken aherrettuaan tuo huoli pyyhkiytyi kokonaan unohduksiin hänen päästään, niin hermostuneena hän odotti tarttumista suojeluspyhimykseen votiiviesineineen.

Pyhimyksen kuva oli vanha ja huonosti veistetty ja sillä oli häijyt silmät, jotka kammottivat Milaa. Alaluomi oli löysä ja paljasti punertavan sisuksen kuten joillain vanhuksilla, ja lisäksi pupillit olivat niin eri tasolla, että ne yksistään saivat koko kasvot näyttämään kieroon vääntyneiltä. Moinen vinous, turvonnut ja pyöreä vatsa sekä suuri pullottava jalka muistuttivat Milaa aina ensimmäisen yön unesta ja pyhimyksen ivallisesta pahansuopuudesta, jotka olivat saaneet hänet niin pois tolaltaan. Votiiviesineet puolestaan, nuo pienet ja raihnaiset käsivarret ja jalat, jotka vaikuttivat kuolleilta pikkulapsilta katkotuilta jäseniltä, nuo sottaisten ja hikisten kätten likaamat kävelykepit, nuo niitä kantaneista päistä nyhdetyt hiuspehkot ja tuo valtava tummuneiden votiivilaattojen viidakko, joka peitti seiniä ja pylväitä, tuntuivat hänestä pyrkivän tartuttamaan kaikkia niitä vaivoja, joista ne kertoivat ja muistuttivat, kuin synkän kyyninen raajarikko. Sen vuoksi, kun hän vain koski sormenpäillään noita lukemattomia pölyisiä sairauksien reliikkejä, kylmä kauhunväristys ravisteli hänen koko vartaloaan ja hän vetäisi äkkiä kätensä takaisin ja jätti epämiellyttävän tehtävän myöhemmäksi, aina myöhemmäksi, kuin elätellen toivonkipinää, että joku muu hoitaisi sen.

Ja hän palasi tarkastamaan alttareita, hankaamaan lattialaattoja ja järjestelemään kynttilöitä uudelleen: tuota kaikenkokoisten kynttilöiden metsää, joista jotkin olivat ihmisen käsivarren tai reiden paksuisia ja kaikki täynnä niiden ympärille kiedottuja kukkaköynnöksiä, kultaisia kirjaimia, kirjavia paperinauhoja…

Mutta kun himmenneet ja kuluneet kultaukset jälleen kiilsivät kuin kipinöiden, ja pyhimyspatsaat tyylikkäinä kuin juhliin menossa hymyilivät jalustoidensa päältä pyhimysten lumoavaa naurunsekaista hymyä, ja hapsottavat kankaat oli kaikki parsittu ja soihdut olivat valkoisina ja hyväntuoksuisina ojennuksessa kuorin päästä päähän, ja kun kaivattua apuria ei vielä ollut kuulunut, Milan ei auttanut kuin pohtia tosissaan, mitä pitäisi tehdä votiiviesineille, joita roikkui joka puolella kuin stalaktiitteja luolassa ja jotka unohduksen rauhassa tihkuivat tuskallisia hourekuvia.

– Auttaisit minua, Matias! Hommaa on niin paljon, etten ikinä saa sitä yksin valmiiksi! hän oli pyytänyt miestään kirkkaat silmät täynnä pelokasta ahdistusta. Mutta Matias raapi pehmeästi niskaansa ja kakisteli hämillään, että juuri sinä päivänä kirkkoherra oli pyytänyt häntä käymään luonaan…

Milan jäätävä hymy lopetti hänen selittelynsä lyhyeen…

– Mene, hyvä mies, mene sinä katsomaan kirkkoherraa, ettei raukkaparka joudu olemaan ikävissään ilman sinua!